Uutta kylmää sotaa, joksi nykyistä idän ja lännen jäätynyttä konfliktia toisinaan kutsutaan, ei ainakaan vielä ole ulotettu täysmittaisesti avaruuteen. Edes elämää vieraille planeetoille havittelevan Elon Muskin haastajaksi ei ole vielä ilmoittautunut yhtä suuruudenhullua yksilösäätäjää idästä.

On siis kenties nostalgista palata 1960-luvun avaruuskilpaan, ja tässä maailman ajassa tietysti tiivisti Yhdysvaltain näkökulmasta. Apollosta, Yhdysvaltain avaruusohjelmasta, jonka tarkoituksena oli astua Kuun kamaralle 1960-luvun loppuun mennessä, hyvissä ajoin ennen Neuvostoliittoa, riittää yhä paikalliselle viihdeteollisuudelle ammennettavaa.

Nyt taustakuvio kytkeytyy presidentti Richard Nixoniin, jonka valtiollinen mysteerimies Moe (Woody Harrelson) häärii juonikuvion primus motorina. Päällekäyvä markkinoinnin asiantuntija Kelly Jones (Scarlett Johansson) lähtee tutustumaan Nasaan pr-henkeä puhkuen, mutta vastassa on kuivan asiallinen ja sääntöjä noudattava laukaisuohjaaja Cole Davis (Channing Tatum). Ensi alkuun väitellään siitä, mahtuuko kuulaskeutujaan laisinkaan kameraa.

Tarina sivuaa myös elokuvan maailmaa. Mukana on itseriittoinen mainosohjaaja, jonka taiteellinen visio on omasta mielestään niin vahva, että jos hän vain pääsisi ohjaamaan oikeita elokuvia, jäisi Stanley Kubrick toiseksi. Homokarikatyristinen hahmo tuntuu enemmän 90-lukulaiselta kuin 60-lukulaiselta.

Scarlett Johansson ja Channing Tatum tarjoavat tietysti silmäniloa niille, jotka heistä erityisesti syttyvät. Elokuva on varsin itsetietoinen siitä, että tuotanto on laskettu kahden tähtinäyttelijän välisen kemian kohotteluun. Dialogi rakentelee romanssia ironisin repliikein jo ensitapaamisesta. Toisiaan varten hahmot tässä tarinassa kohtaavatkin toisensa, ei niinkään markkinointiin tai avaruusohjelmaan liittyvän työskentelynsä takia. Sikäli elokuvan maailma ei tunnu kovin loppuun hiotulta. Markkinointistrategian merkitys avaruuskilvassa olisi oikeastaan kiehtova aihe, jonka kriittisen tarkastelukulman elokuva hukkaa.

Johanssonin itsetietoista kujertelua sydänkäpysenä ja Tatumin kaikin puolin kunnollista vastuuntuntoa jaksaa tietysti aikansa. Tietenkin heidän roolihahmoiltaan löytyy vaikeita asioita selkärepuistaan. Mies oli yksi parhaista lentäjistä ja olisi lentämässä Kuuhun, mutta aukko perusterveydessä esti uran. Naisen taustalta aukeaa yksinäisyyteen johtanut perhetragedia ja moraalittomankin selviytymisen tie. Näitä taustoja paljastavat kohtaukset ovat pikemminkin hetkellisiä tietoiskuja kuin tarinan emotionaalisia käänteitä tai hetkiä, joina hahmot tulevat katsojaa lähemmäs.

OHJAUKSESTA VASTAA Greg Berlanti, joka on pääasiassa vaikuttanut televisiossa. Hänen aiempiin elokuvatöihinsä kuuluvat romanttiset komediat Saman katon alla (2010) ja Minä, Simon (2018). Tyylillisesti Fly Me to the Moon jatkaa samaa linjaa, mutta lähihistoriallisissa puitteissa. Alun perin ohjaajana piti olla näyttelijänä parhaiten tunnettu Jason Bateman, joka kuitenkin jätti projektin, kun ei voinut toteuttaa taiteellista visiotaan.

Fly Me to the Moon viittaa nimeltään tietysti Frank Sinatran 60 vuoden takaiseen suureen cover-hittiin, joka kytkettiin jo valmistuessaan Apolloon, likipitäen sen tunnuslauluksi. Jotkut pitävät kappaletta jopa Sinatran ykkösvetona. Jotain sen kevyen painovoimattomasta tunnelmasta elokuva selvästi tavoittelee, mutta kaukokaipuinen pyrkimys tussahtaa vähitellen lähtökuoppiinsa kuin raketti tv-studiossa.