Uskollisuus alkuteoksen hengelle ei tehnyt siinä tapauksessa hyvää, mutta Jankerin kolmannen elokuvan kohdalla käy toisin. Miika Nousiaisen Metsäjätti-romaanin  toteutuma valkokankaalla on aitoihin asioihin painottuvaa elokuvakerrontaa. Se ei retkahda alleviivaamaan Nousiaisen luonteeltaan tragikoomisen tarinan humoristisempaa puolta, vaan kertoo realistisella otteella varsin katkeraa tarinaa teollisen rakennemuutoksen ruohonjuuritasosta. Elokuvassa nousevat uskottavasti esiin niin irtisanottavien kuin suuryrityksen väliportaan käsikassaran eli sen irtisanojan tunteet.

Metsäjätti on sanaleikissään oiva nimi firmalle, joka jättää pienen teollisuuspaikkakunnan suoranaiseen kuseen ajaessaan koko pikkukaupumkia pyörittävän vaneritehtaan alas. Ohjaaja Jankeri ja käsikirjoittajakumppaninsa Timo Turunen eivät tietysti tienneet, kuinka ajankohtainen heidän elokuvastaan Kaipolan myötä ensi-iltahetkellään tulisi. Toisaalta tällaiset uutiset ovat olleet viime vuosina olleet niin jokapäiväisiä, että saneeraus- ja alasajon teema on valitettavan kestävä fiktioitavaksi milloin vain.

Käskyläinen kovassa paikassa

Metsäjätin päähenkilö Pasi lähetetään “oman kylän poikana” vähän “tehostamaan” vaneritehtaan toimintaa. Siis vähentämään väkeä, vaikka tehdas on juuri tehnyt tuotantoennatyksen. Metsäkonsernin pääkonttorin yhteiskuntavastuuttomien haukkojen kalkyyleissä pikkuyksikön rekordit eivät nääs paljon paina, kun voittoa tarvitaan enemmän, nopeammin, helpommin.

Pasilla ja hänen vaimollaan on Helsingissä esikoislapsi tuloillaan ja huippucool asunto pilvenpiirtäjän huipulta kiikarissa, joten hän lähtee nöyrästi ja sydämensä kovettaen toteuttamaan saamaansa tehtävää. Perillä Törmälässä omat lapsuusmuistot ja paikkakunnan nykytodellisuus alkavat tietenkin murentaa tämän pahan ilman linnun suojausta. Ja kun sitten seuraavassa vaiheessa koittaa aika ilmoittaa tehtaan väelle tuotannon lopettamisesta Törmälässä kokonaan, Pasi tuntee tulleensa itsekin petetyksi ja hänen mittansa täyttyy.

Jankerin elokuva on roolitettu tarkasti. Jussi Vatanen on hyvälaatuisella jokamiesmäisyydellään oiva valinta luokkanousuun pyrkivän, mutta myös omat juurensa yhä tunnistavan Pasin rooliin. Hänessä on sitä samaa hallitsemattomiin tapahtumakulkuihin tempautuvan nuoren miehen voimattomuutta kuin vaikkapa tv-roolissaan Kimmossa tai Napapiirin sankarit -elokuvissa, mutta nyt ilman yltiöhassua koheltamista.

Lempeäkasvoinen Hannes Suominen taas on omiaan näyttelemään Pasin lapsuudenkaveria, joka tulee temmatuksi kunnallisvaalien kärkiehdokkaaksi (sd) ja tehtaan säilyttämistä vaativien duunareiden kellokkaaksi.

Anu Sinisalo on miltei jo karikatyyrinen Metsäjätti-yhtymän kylmänä talousjohtajana (sukupuoli romaanista vaihdettu) – Sinisalolle näitä kovien leidien rooleja näyttää lankeavan kuin muinoin konnanosia Åke Lindmanille.

Maisemakuvia ja Metallicaa

Metsäjätin tarinan arkisuutta ja työnläheistä fiilistä rikotaan tuon tuosta turhanaikaisesti. Ohjaaja ja kuvaaja ovat selvästi innoissaan Itäväylän portilla kohoavan Majakka-tornitalon yläkerroksista aukeavista näkymistä, joten Helsingin kaupunkikuvaa panoroidaan antaumuksella. Käsikirjoittaja Turunen on puolestaan katsonut lupsakkaan kertojaääneen (Santeri Kinnunen) olevan muka kelpo tapa keventää kerrontaa.

Yksi kerta molempaa lajia olisi riittänyt. Kertoja puoltaa paikkaansa vielä prologissa, mutta tätä väkisinhauskuutusta tungetaan harmillisesti useampaan väliin. No, on siellä yksi hyvä one-liner: “Törmälä on tyypillinen suomalainen pikkupaikkakunta – kiva kesällä.”

Koska heavy metal on niin Miika Nousiaisen kuin hänen romaanihenkilöidensä Pasin ja Jannen lapsuuden kivijalkaa, eivät otokset Metallican keikalta tunnu päälleliimatuilta. Varsinkin kun ne ovat vetäviä, tuon metallisauruksen toissa kesän Suomen keikalta Hämeelinnassa elokuvan tarpeisiin varta vasten kuvattu.

Muuten mukavasti konstailemattoman Metsäjätin miinussarakkeseen on vielä kirjattava elokuvan finaali. Kaiken kaksipuolisen irtisanomisahdistuksen päälle karautetaan oikopolkua kohti auvoisaa uuden ajan aamua. Kuinka ihmeessä tässä pääsi näin helposti käymään hyvin , kysyy pessimistisempi tai inhorealistisempi katsoja. Ja henkäisee päälle, että näinä pandemioiden ja jussipesosten harmauttamina aikoina toki tarvitaan lohdullisia loppuja.