Ajatus tulee mieleen Viktor Kosakovskin (s. 1961) uudesta elokuvasta Architecton, joka on syväsukellus siihen kovaan pintaan, kuolleeseen materiaaliin, jonka merkitystä elinympäristössämme pidetään usein itsestäänselvyytenä.

60 päivän aikana kuvattu Architecton on jokseenkin hämmentävä saavutus. Kosakovskilta kyllä hieman saattoi odottaakin sellaista. Jo esikoisestaan Belovin sisaruksista (1992) lähtien hän on ollut dokumenttielokuvan näkemyksellisempiä tekijöitä.

Uutuus Architecton on syntynyt eurooppalaisin ja yhdysvaltalaisin voimin ja vaikuttaa sisarteokselta ohjaajan Aquarelalle (2018), joka oli sukellus maailman veteen ja ja jäähän. Nyt Kosakovskin kiikarissa ovat kivi ja siitä veteen ja sementtiin yhdistettynä muodostettava aine betoni.

Todellakin aivan kuin kiikarissa, sillä Architectonin huiminta materiaalia ovat silti drone-kameralla kuvatut otokset, jotka saavat haukkomaan henkeä halkoessaan etäisyyksiä ja valaistessaan mittasuhteita. Kalkkikivilouhoksella räjähtävä kallioseinämä näyttää ensi alkuun seisovan spektaakkelimaisesti kuin kaiken keskiössä, mutta kameran etääntyessä kohteesta kuin Abbas Kiarostamin elokuvista tuttuun reittimaisemaan ymmärrys laajenee.

Yksi räjähdys voi olla maaperän kannalta hyttysen ininää, mutta toisaalla inhimillisesti korvaamaton. Sotien raunioittamat kivitalot tarjoavat lohdutonta näkymää ihmiskunnan kyvystä tuhota paitsi itseään myös kaikkea sitä mitä on luonut. Maanjäristysten tuhovoima ei meille itsessään riitä.

Architectonin kaltaisia elokuvia näkee yhä harvemmin elokuvateattereissa normaaliohjelmistossa. Teos edustaa esseemäistä, meditatiivista, visuaalisin keinoin rakennettua dokumenttielokuvaa, jossa ei ole puhuvia päitä, kylläkin pari ihmistä. Maailman toimintaa voi aina saattaa lähemmäs myös ilman informatiivisuuden pakko-oiretta.

Yksi ihmisistä on italialainen arkkitehti Michele de Lucchi, joka rakennuttaa kotitalonsa pihalle ympyrää, luonnon kaoottisuudessa vain sattumalta syntyvää muotoa. Kivien rajoittamaan tilaan ei suunnitelman mukaan tulisi valmistuttuaan kukaan ihminen astumaan. Työmiesten asentaessa reunakiviä paljastuu hieman ironnisesti myös tietty historian pysyvyys. Arkkitehdin suhde materiaaleihin on hienostunut ja haltioitunut, työmiesten taas käytännöllinen ja arkipäiväinen.

Maaperän hyödyntämisen äärellä on aina kysymys myös yhteiskunnista ja niiden valtarakenteista. Hiukan naiiveista yksilöllisistä ratkaisuista haaveileva arkkitehti ei osaa tai ehkä uskalla sanoa suoraan juuri mitään Kosakovskin kysyessä, miksi nykyään tehdään tietoisesti muutamia vuosikymmeniä kestäviä rakennuksia, kun satoja sukupolvia sitten rakennetut talot kestävät yhä.

Ihmisosiot hiukan rikkovat elokuvan poikkeuksellisen suggestiivista iskuvoimaa, mutta tuovat olennaista lisäkulmaa aiheeseen.

ARCHITECTONISTA JÄÄVÄT mieleen teroittumaan monet kuvat. Yksinäinen koira kulkemassa raunioissa kuin Andrei Tarkovskin Nostalgiassa (1983) on niistä tutunomaisimmasta päästä. Hylättyjen, arvata vain saattaa mihin käyttöön muotoiltujen betonirakenteiden takapiha palauttaa käänteisesti mieleen Günter Grassin Peltirummun (1959) kuvauksen hautakivien hyökyaallosta. Melkeinpä yksilöllisenä kuvatun kivimurskan väistämätön valuminen louhoksen aukosta teolliselle liukuhihnalle kuin tanssin pyörteisiin taas muistuttaa kouraisevasti elävien olentojen aivan vastaavasta kohtalosta.

Kaikenkaikkiaan maailma tuntuu kummallisen ytimekkäältä, mutta samalta entistä kieroutuneemmalta paikalta Architectonin jälkeen. Aivan kuin juuri kivet olisivatkin elämän uskollisimpia ystäviä.