Eteläkorealainen Bong Joon-ho rohmusi juuri koronasulkuja edeltävässä Oscar-gaalassa 2020 parhaimmat palkinnot elokuvallaan Parasite. Se teki koko 2000-luvun alun vahvassa nousussa olleesta Aasian elokuvamaasta lopulta niin sanotusti salonkikelpoisen, vaikka parempiakin korealaiselokuvia oltiin jo nähty.

Mielenkiintoisinta tilanteessa oli, että Parasite oli temaattiselta kärjeltään kohtuullisen yhteiskuntakriittinen elokuva, eivätkä sellaisetkaan tavallisesti pärjää Oscar-gaalassa.

Ohjaaja palaa siis Snowpiercerin (2013) tapaiseen tuotantoon, minkä luulisi toppuuttelevan taas puheita siitä, että Oscarit olisivat kehittymässä koko maailman elokuvaa kehittäväksi juhlaksi. Olisi piristänyt, jos Bong Joon-ho olisi rohjennut jatkaa korealaisittain.

LUOKKATIETOISUUS ON Mickey 17:ssa tallella, mutta tarkkanäköinen iskevyys on vaihtunut leväperäiseksi farssiksi. Rahaa on palanut ja paineita piisannut, sen jos minkä näkee joka kuvasta.

Edward Ashtonin romaaniin (2022) perustuvan Mickey 17:n tarina vaikuttaa kyllä elokuvan arvoiselta. Mickey Barnes (Robert Pattinson) on henkilö, jonka voi tulostaa uudelleen hänen kuoltuaan. Printteri käsittelee biodatan ja luo Mickeyn uudelleen muistoja myöten.

Siksi mies lähetetään siirtokunnan mukana valloittamaan kasvottomilta vaikuttavien harmaiden hiipijäotusten asuttamaa jääplaneettaa Nilfheimia. Kuolema ei ole mikään loppu vaan uusi alku, joten Mickey on jo tottunut menettämään henkensä. Elokuva kuitenkin uskottelee, että väkivaltaiseenkin kuolemiseen muka tottuisi. Nyt on vain niin, että Mickey 18 ehditään luoda ennen kuin Mickey 17 on kuollut.

Luokkajako, kolonialismi ja ihmisoikeusrikkomukset jäytävät avaruusaluksessa, johon elokuva pitkälti sijoittuu. Harmi kyllä, elokuva ei oikein keskity tarinaansa ja teemoihinsa saati ota itseään kovin vakavasti vaan suhtautuu tapahtumiinsa muppetshowmaisella harmittomuudella ja huulenheitolla.

Musta huumori on ollut ohjaajan tyylikeino, mutta sitä ei riitä nyt mihinkään. Mark Ruffalo ja Toni Collette paisuttavat alusta johtavat ideologiset porsastelijansa väsyneiksi karikatyyreiksi.

Vertailukohdaksi tulee jostain syystä mieleen Michael Radfordin 1984 (1984), joka visioi George Orwellin romaanin pohjalta harmaan, ilottoman ja painostavan, monin tavoin vakuuttavan dystopian. Pääroolissa nähty John Hurt toi siihen terävillä eleillään syvältä riipaisevia tuntemuksia, minkä rinnalla Pattinson on täysi mikkihiiri.

MICKEY 17 ON elokuvaksi ylitsepääsemättömän ontuva paradoksi. On jotenkin periksiantavaa kuvata maailmaa, jossa minkään ei anneta merkitä mitään, siten, ettei mikään todellakaan merkitse paljon mitään.

Elokuvasta puuttuu humaani kohtalokkuus ja vilpitön huoli tulevaisuuden ratkaisuista. Vieraan alkuperäislajin pitkälti rauhanomainen taistelu elintilastaan nousee hetkittäin painokkaammin pintaan, mutta ei pelasta kokonaisuutta pohjalta, kun samaan aikaan oman sivilisaatiomme valloitusaikeita käsitellään niin kevyen viihteellisesti.

Ammattikatsojan Mickey 17 uuvuttaakin tavallaan kertauksiin koulunpenkille. Ei kuitenkaan oppitunnille vaan yli kahden tunnin jälki-istuntoon, josta ei ole ihan varma, miksi sitä kärsii. On aikaa miettiä, Aki Sirkesaloa lainaten, mihin kaikkeen ”rämään ja roskaan” elämä tulee kulumaan.