Suomessa Kiefer ei ole ollut järin isojen otsikoiden taiteilija paitsi ehkä yhdeksän vuotta sitten, kun hänen teoksiaan oli esillä Mäntän Serlachius-museossa, mistä puhuttiin silloin ”vuoden taidetapauksena”.

Se kenties miellytti Kieferiä itseään, sillä hän on aina halunnut puhuttaa, ravistaa ja vaikuttaa teoksillaan, joista todella sellaiseen on, niin sisällöltään kuin mittasuhteiltaan.

Hän järkytti maanmiehiään jo varhaistöillään 1960-luvun lopulla, kun hän valokuvasarjassaan poseerasi tunnetuilla paikoilla ympäri Saksaa Wehrmachtin univormussa käsi sieg heil -tervehdykseen ojennettuna. Hän halusi provokaatiollaan herättää saksalaisia kohtaamaan oma epämiellyttävä menneisyytensä. Hänen kohtaamansa reaktio ei ollut ihan toivotunlainen.

Hän on käyttänyt töidensä mielenmaisemallisena katalysaattorina myös muun muassa holokaustista selvinneen ukrainanjuutalaisen, Ranskassa 50-luvulla kirjallisen maineensa saavuttaneen runoilija Paul Celanin tekstejä. Myös monet filosofiset, uskonnolliset ja historialliset teokset ovat olleet hänen taiteensa innoittajia.

Anselm Kieferin elämästä ja teoista riittää siis yllin kyllin ainesta dokumenttielokuvaan, ja samana vuonna syntynyttä maanmiestään Wim Wendersiä sopivampaa ja pätevämpää ohjaaja moiseen tehtävään on vaikea kuvitella.

Wendersin mittavaan ohjaajauraan mahtuu monenlaista, perinteisempää ja kokeellisempaa. Pitkien, paljon palkittujen fiktioelokuvien lisäksi filmografiasta löytyy lyhytfilmejä, osuuksia antologioissa sekä pitkiä ja lyhyitä eri tyylisiä dokumentteja

Wenders ohjasi ensimmäiset pitkät dokumenttielokuvansa jo aika tasan 40 vuotta sitten. Tuoreempaa tuotantoa ovat viime vuosikymmenellä valmistuneet elokuvat maailmankuulusta valokuvaajasta Sebastian Salgadosta (2014) ja paavi Franciscuksesta (2018). Nyt Anselmin yhteydessä on erityisesti mainittava vuonna 2012 valmistunut Pina, nykytanssin merkittävästä suunnannäyttäjästä Pina Bauschista kertova dokumentti, jossa Wenders kokeili menestyksellä 3D-kuvaustekniikkaa.

JOS SANOO, että Anselm Kieferin työt ovat suuria, sortuu vähättelyyn. Hänen maalauksensa ovat enimmäkseen valtavia ja veistosinstallaationsa kokoluokkaa ohjussiilo/sukellusvene/hävittäjälentokone.

Nämä tyhjilleen jääneisiin teollisuuskiinteistöihin perustamissaan ateljeissa syntyneet Kieferin teokset eivät kivijalkagallerioihin tai pikkumuseoihin mahdu. Taiteilija onkin luonut työtilojensa yhteyteen kokonaisia taidekomplekseja, jotka ovat kokonaistaideteoksia itsessään. Esimerkiksi Kieferin edellisessä ”asemapaikassa” Ranskan Barjacissa lääniä töille on 35 hehtaaria. Nykyisessä, Pariisin lähellä sijaisevassa Croissy-Beaubourgin ateljeehallissa on neliöitä 36 000.

Näissä maisemissa liikkuu myös Wendersin dokumentti vangiten kuviin sekä Kieferin taidetta ja sen syntyprosesseja että hänen ajatuksiaan töistään, elämästään, maailmasta.

Wenders ei ole dokumenttikerronnassaan kahliutunut mihinkään taideanalyytikkojen ja taiteilijakollegoiden puhuvien päiden kavalkadiin. Työt puhuvat puolestaan, myös taiteilija itse, mutta ei teoksiaan puhki selittäen vaan niiden filosofis-historiallisia juuria esille nostaen.

Vaikuttavinta seurattavaa ovat Kieferin työskentelyn kuvaukset. Ei todellakaan mitään maalin kuivumisen katselua! Kiefer käyttää niin sanotusti suurta pensseliä, muun muassa liekinheitintä ja betonimyllyä, teoksia luodessaan, ja käytössä ovat maalien lisäksi niin luonnonmateriaalit, purkujäte, sula lyijy kuin koneiden raadot.

Wendersin elokuvassa käyttämä arkistomateriaali sota-ajalta ja Saksan jälleenrakennusvaiheen vuosilta asettaa Kieferin taidetta tavallaan raameihinsa.

Wenders on ottanut yhdeksi elementiksi elokuvaansa myös dramatisoitua kerrontaa, jossa mennään Kieferin lapsuuteen ja nuoruuteen (päähenkilöä esittävät eri-ikäisinä Wendersin veljenpojanpoika Anton Wenders ja Kieferin oma poika Daniel). Nämä jaksot eivät solahda kokonaisuuteen ongelmitta, vaikka kauniista kuvattuja ovatkin.

SUHTAUDUIN WENDERSIN elokuvan 3D-ominaisuuteen – joidenkin muinaisten vuosien katsomiskokemusten tuottamien pettymysten tähden – ennalta skeptisesti. Mitähän kikkailua vanha mestari nyt on keksinyt? Kopioiko hän itseään hienon Pina-elokuvan hengessä?

Katsottuani Anselmin muutamat ensiminuutit kokeeksi ihan normaalisti näin valkokankaalla koreita veistoksellisia teoksia epäskarpissa ympäristössä. Mutta kuin laskin 3D-lasit otsalta silmilleni, Kieferin teokset tulivat suorastaan syliini ja niitä ympäröivä luonto siinä samassa. Kolmiulotteisuus on ehdottomasti tuottanut lisäarvoa tälle elokuvalle.

Joku voisi piruillen ja vähättelevässä sävyssä sanoa, että Wendersin Anselm-elokuva kolmedeineen on ”art for art’s sake”, taidetta taiteen vuoksi. Mutta jos aiheena oleva taide on näin vaikuttavaa, ja sen lähtökohdat vahvasti puhuttelevia, niin miksipä ei. Kyllä siitä voi silloin elokuvan tehdä sen itsensä vuoksi.