Napoleon Bonaparten (1769-1821) tietänevät kaikki, mutta eivät välttämättä viime vuosina enää elokuvista.

Napoleon on toki ollut keskeisissä sivutehtävissä mitä erilaisimmissa teoksissa vuosien varrella, eritoten kaikenkarvaisissa komedioissa, pseudohistoriikeissa ja loputtomissa Sota ja rauha -sovituksissa, mutta todella merkillepantavaa muotokuvaa ei hänestä ole tehty miltei vuosisataan.

Hyvin suosittu aihe Napoleon oli vielä ensimmäistä maailmansotaa edeltävissä varhaisissa elokuvissa. Sitten mykkäkauden lopulla maanmies Abel Gance ohjasi Napoleonista viisi- ja puolituntisen, yhä yhtä kiitetyn kuin kiistellyn muotokuvan. Se keskittyi pitkälti korsikalaisen kasvuvaiheisiin, mutta saavutti sittemmin muhkean definitiivisyyden auran ylleen.

Muistan heränneeni vain vaihtamaan videoihin 240-minuuttista kasettia, jolle teoksen silloinen esitysversio juuri ja juuri mahtui. Varsinainen onni oli nähdä elokuva kymmenen vuotta sitten elokuvateatteri Orionissa, jo mykkäkaudella rakennetussa temppelissä, joka oli avattu vain muutama kuukausi Gancen mestariteoksen Suomen ensi-illan jälkeen.

2001: Avaruusseikkailunsa (1968) jälkeen Stanley Kubrick suunnitteli Napoleonista elokuvaa, joka kuitenkin kariutui muun muassa Sergei Bondartshukin Waterloon (1970) floppaamiseen. Keskeytynyttä luomisvimmaa paloi kuitenkin lopulta Barry Lyndoniin (1975), yhteen Kubrickin pääteoksista. Tätä nykyä Steven Spielberg ja Kubrickin perikunta kehittelevät mestarin Napoleon-käsikirjoituksesta tv-sarjaa HBO:lle.

Valkokankaalla taas liki sata vuotta sitten valmistuneen Gancen elokuvan jälkeen asialla on nyt englantilaissyntyinen Ridley Scott, jonka ura on aivan oman ulottuvuutensa luoneen Blade Runnerin (1982) jälkeen ollut pettymyksensekaista pohjamutaa kiinnostavina poikkeuksinaan naisten irtiotolla nostatellut Thelma & Louise (1991), nälkäisesti karjahteleva areenaspektaakkeli Gladiaattori (2000) ja näppärähkö musta komedia Pelimiehet (2003).

Uutta Napoleonia maalauksellisen vakuuttavasti, mutta roiman yli-ikäisenä näyttelevä Joaquin Phoenix ja Scott tekevät yhteistyötä nyt ensi kertaa Gladiaattorin jälkeen.

Sikälikin Gladiaattori on muuten ajankohtainen elokuva, että SDP:n tuore presidenttiehdokas Jutta Urpilainen mainitsi sen suosikkielokuvakseen vuoden 2012 Jussi-gaalassa, samaan aikaan, kun silloinen presidenttikilpa oli viime metreillä. Mielenkiintoista seurata, tivataanko vuodenvaihteen kiihtyvässä presidenttipelissä tietoa ehdokkaiden nykyisestä elokuvamausta. Parhaillaan Scott ohjaa Gladiaattorille jatko-osaa.

SCOTTIN NAPOLEONISSA on ihailtavaa ainakin sen pyrkimys kuvata historiaa – kaunokirjoitetuista selvennysteksteistään huolimatta – varsin välittömästi, vailla jälkikäteen vedettyjä syy-seuraussuhteita.

Scott on tyypilliseen tapaansa kuitenkin aivan liian ulkokohtainen, kiivastahtinen ja mahtipontinen kertoja tehtävään. Tulos on kevyehkö kuvatapetti, jota viaton lapsikin jaksaisi pidellä seinällä historioivan isänsä pitkittyvän olohuoneluennon ajan.

Napoleonin miljoonat ihmishenget maksanut retkeilykartta rullaa itsensä umpeen sijoittamalla hänen kuuluisimmat taistelunsa omiin kulmiinsa ja avioliitto- ja perillispohdinnat keskelle, ytimeen – toivoen sinnikkäästi, että näiden välille syntyisi kuin tuosta vain visuaalisesti ja psykologisesti puhuttelevaa vuorovaikutusta.

Kun Napoleon kruunataan keisariksi, se vedetään loisteliaalla rutiinilla, joka yhdentekevyydessään kalpenee monien viimeaikaisten monarkkisten tv-spektaakkelien monikerroksisuudessaan mietityttävässä valossa.

Napoleonin ja hänen Josephinensa (Vanessa Kirby) välille kehkeytyvän lemmekkään temmellyksen keskellä myös paljastuu, ettei Scottista oikein vieläkään ole humoristiksi. Vain vähän aiempia vuosia kuvannutta Amadeusta (1984) ja Miloš Formania tulee hurja ikävä.

Imax-teatterissa katsottuna Napoleon tarjoaa näyttävää kuvaa vaikkapa jäänpeitonkin alle painautuvasta sodan jylystä, mutta saa myös miettimään, miltä Gancen elokuvan kuuluisa kolmoisprojisointi näyttäisi hulppeisiin nykypuitteisiin sovitettuna.

Scott luottaa henkilökuvauksessaan kliseisiin viekkaisiin eleisiin ja teatraaliseen vallan käytävillä pelehtelyyn. Sivussa hääräävien henkilöiden taustat ja tunteet kalpenevat toissijaisina tai hautautuvat sotilaiden kohdalla vereeb ja mutaan.

85-vuotias Scott on vanha mainosmies, kuvallisilla ja musiikillisilla tehoilla kylmäävä tykittäjä, jonka Napoleon on lopulta epäkiinnostava ja yksiulotteinen, oudon historiaton hahmo, taiten liioitellun elämänuransa harmaa läpijuoksija, mahdollisesti myös jonkinlainen tekijänsä sielun peili.