Näyttöpääteajan toimistokulttuuria fiktiivisesti käsittelevien elokuvien ja tv-sarjojen piikki osui vuosituhannen vaihteeseen. Mike Judgen Konttorirotat (1999), englantilainen tv-sarja Konttori (2001-2003) ja sen myöhempi jenkkiversio avasivat mustahkon huumorin keinoin uudistunutta työkulttuuria. Alain Corneaun mestarillinen Nöyrin palvelijanne (2003) taas sukelsi japanilaisen toimistotyön sadistisiin piirteisiin.

Dokumentin puolella aihetta on käsitelty yllättävän laiskasti, lähinnä yritysten oman mediaviestinnän tulokulmista. Ehkä metsää ei ole tässäkään siis nähty puilta. Siksi John Websterin uutuusdokumentin The Happy Worker pitäisi tulla kuin sosiaalisesta tilauksesta, kun miettii, kuinka paljon toimistotyö määrittelee nykyihmisen elämää ja käyttäytymistä. Kun julkisuudessa puhutaan duunista, yhä useammin se tarkoittaa toimistotyötä ja työpaikka jotain firmaa.

Paineita, tyhjyyttä, täydellisyyden tavoittelua

Toinen ongelma, joka keskusteluista nousee esiin, on tyhjyyden tunne. Alituiset tiimipalaverit asioista, joista ei tarvitse tehdä päätöksiä, koska ne siirretään joka tapauksessa ylemmille tasoille, ruokkivat merkityksettömiä näköaloja. Uudistukset uudistuksen vuoksi kielivät työn perimmäisestä tarpeettomuudesta.

Esiin nousee myös perfektionistisen luonteen tuottamia ongelmia, jotka palautuvat lapsuuden ja nuoruuden ihanteellisina rakennettuihin tulevaisuuskuviin. Sitkeä täydellisyyden tavoittelu on firmojen kannalta varmasti kiitollinen luonteenpiirre, mutta kun äärimmäinen ammatillinen kunnianhimo suhteutuu terveyden reistailuun ja yksityiselämän nuukahtamiseen, kokonaisuuden jälki voi olla työnkin kannalta tuhoisaa. Firma selviää, kun se voi kätevästi palkata uuden työntekijän.

Hauraanoloisten haastateltavien tunteita on helppoa ymmärtää, mutta dokumentti ei mitenkään haasta heidän pohjimmiltaan optimistista maailmankuvaansa, jossa työn yleisluontoinen merkitys tuntuu leijuvan loppuunpalamisten jälkeenkin täysin yrityskulttuurin ympärillä. Dokumentin rakenne ikään kuin tsemppaa työntekijöitä keskinäiseen avoimuuteen, joka olisi ratkaisu – mutta mihin?

The Happy Workerin alaotsikko on ”Kuinka työ sabotoitiin”. Aiheeseen perehtyneihin haastateltaviin lukeutuvat toissavuonna edesmennyt antropologi-aktivisti David Graeber ja burnout-tutkimuksen uranuurtaja, psykologi Christina Maslach, molemmat yhdysvaltalaisia. Puhetta piisaa aivan tauotta.

Persoonallisuus kateissa

Aiemmin niinkin henkilökohtaisesti ladatun dokumentin kuin ympäristöriisiä käsitelleen Katastrofin aineksia (2008) ohjanneelta Websteriltä The Happy Worker on yllätys. Sen kerronnasta kun ei löydä paljonkaan persoonallista.

The Happy Workerin estetiikka tuo mieleen televisiossa joskus peräti tiededokumentti-otsakkeen alla esitetyt pintapuoliset, sujuvasti sipuleita kuoriessa katseltavat nopearytmiset katsaukset mitä erilaisimpiin aiheisiin. Kepeä, suorastaan iloitteleva sävy vie painoa ja pohjaa juuri siltä tekopirteän todellisuuden kääntöpuolelta, jota The Happy Worker pyrkii valaisemaan. Tyhjyyden ja turhuuden ilmapiiri keskellä tuottavaksi ja tulokselliseksi tarkoitettua työtä on 2000-luvun tikittävä teema, joka ansaitsisi huomattavasti terävämmän dokumentaation.