Hollywood tykitti 1980- ja 1990-lukujen taitteessa jupeille ja muillekin elostelijoille tarkoitettuja erehtymättömän hetero-eroottisia draamoja ja trillereitä, joista ehkä noin puolessa vehkoili joko Michael Douglas tai Demi Moore. Suurimpiin hitteihin lukeutuvat varsin väkivaltaisiksi yltyvät Adrian Lynen Vaarallinen suhde (1987) ja Paul Verhoevenin Basic Instinct – vaiston varassa (1992). Oma tietynlainen suosikkini tältä saralta oli paljon hillitympi Barry Levinsonin Verkossa (1994), jota juoksin katsomaan lukion kemiankokeista.

Se itse asiassa eniten tulee mieleen Haline Rejinin kohtalaisen kohistusta elokuvasta Babygirl. Ohjaaja flirttailee vetoavilla muistumilla 30-40 vuoden takaisista elokuvatrendeistä, jotka hän on tunnustanut itselleen läheisiksi, vaikka samalla tunnustaakin niiden stereotypiat. Babygirliä katsellessa tuleekin olo kuin Rejiniä hävettäisi tehdä puhtaan eroottista viihde-elokuvaa.

Kaiketi juuri avoimuuden puute kotona johtaa siihen, että Romy heittäytyy työnsä puitteissa vaaralliseen suhteeseen alaisensa Samuelin (Harris Dickinson) kanssa. Sytykkeenä toimii hetki, jolloin Romy näkee kadulla Samuelin tyynnyttävän raivarit saaneen koiran. Rejin ei valitettavasti ole kohtausta ohjatessaan ymmärtänyt mitään Luis Buñuelin Päiväperhosta (1967).

Näennäisen avoimin kortein pelaavan nykyelokuvan yksi suurimpia ongelmia on, että asiat selitetään juurta jaksain, osoitellaan puhki. Mitään ei jätetä tulkinnan tai arvoituksen, unenomaisten häivähdysten varaan. Erityisen ongelmallista ja turhauttavaa tämä on seksuaalisuuden kuvauksissa, ja niitähän piisaa.

Siveän sadomasokistiselta luonteeltaan Babygirl on noin karvan verran kypsemmäksi venähtänyttä Twilight-tasoa tai yllättäen jälleen postiluukusta tipahtavaa tavaratalon postimyyntikuvastoa, jonka sivuilta tihrustaa Catherine Breillat’n elokuvia vain unissaan.

SEKSUAALISISTA irtiotoista on kyllä tehty monia hienoja elokuvia, tällä vuosituhannella vaikkapa Patrice Chéreaun ohjaama ja osin Hanif Kureishin käsikirjoittama Intimacy (2001), joka oli aidosti ja estoitta kiinnostunut henkilöistään näiden halujen takana.

Nicole Kidman tekee roolinsa sinänsä antaumuksella, mutta kyllä hän oli vaikuttavampi jo Alice Harfordina, avautuessaan marihuanapäissään pelkästä katsekontaktistaan merivoimien upseerin kanssa Stanley Kubrickin Eyes Wide Shutissa (1999). Lee Danielsin viiltävässä suistomaiden rikosdraamassa The Paperboyssa (2012) Kidman teki niin ikään jo paljon huimemman ja monisyisemmän roolin naisena, jolle seksin harrastaminen useamman miehen kanssa oli maailman luonnollisin asia.

Harris Dickinson ja Antonio Banderas alisuoriutuvat rooleissaan, Banderas kuitenkin lähinnä siksi, ettei hänen ”vanhanaikaisiin käsityksiinsä” sysättävälle roolihahmolle löydy kokonaisuudessa paljonkaan tilaa. Dickinsonilla on jo lähtökohtaisesti huomattavia vaikeuksia sisäistää roolinsa dominoivaa terää.

Babygirl on mekaaninen ja lopulta sovinnainen suoritus, joka keskittyy kurinalaisesti aiheeseensa, mutta vain sen pintaan, eikä jaksa tuntuvin punnuksin kolkutella ympärille tai sen syvemmälle. Intohimon liekki ei lepata sen paremmin ilmeessä kuin sisällössä.