Pienimmille oppilaille annetussa tehtävässä onkin viehättävän kauaskantoista painoa, kun miettii, mitä Saariahosta, Steiner-koulun oppilaasta tuli: säveltäjä.

Ensimmäinen koulutehtävä on jotakuinkin ytimekkäin anti, joka jää mieleen Riitta Raskin ohjaamasta dokumentista Universumin kaiut – Kaija Saariahon musiikki.

RIITTA RASKILLA (ent. Riihonen) on taustaa pukusuunnittelijana, hän oli mukana jo TV2:n komeassa suursatsauksessa Rauta-aika (1982).

Rask lähestyy Saariahoa tavalla, joka osoittaa sangen hyvää makua. Hän ohittaa tunnontarkasti paitsi yksityiselämän ruotimisen, ja näin ollen myös pitkälti loppuvaiheiden julkisuudelta salatun sairastamisen, vaikka silloin elokuvaa on vielä kuvattu. Rask keskittyy taiteeseen ja taiteilijuuteen.

Saariahon perheenjäsenet, jotka myös kaikki vaikuttavat musiikin tai muun taiteen parissa ja joista jokaista haastatellaan yksityisesti, puhuvat Saariahosta lämpimän kollegiaalisesti.

Kerronnallisen muotonsa suhteen Universumin kaiut kuitenkin muistuttaa lähinnä television yleispätevää kulttuuridokumenttia, joka on vain vähän pidennetty teatterilevitykseen sopivaksi.

Jääkin aika lailla hämäräksi, miten Rask itse Saariahon taiteen kokee – muuten kuin sitä kunnioittaen. Lopputuloksessa ei ole tilaustyön makua, mutta läpitunkevaa tulkinnallista varovaisuutta. Kuvaavaa on, että dokumentti huipentuu Saariahon elämäntyöpalkintopuheeseen Venetsian biennaalissa 2021.

Varsin yksityiseksi persoonaksi Saariaho kykenikin analysoimaan ja avaamaan luomistyötään sangen anteliaasti, ja sitä on jälleen eri tilanteissa kiehtovaa kuunnella. Mitään kovin uutta tai avartavaa dokumentti ei silti tässä suhteessa tarjoa.

Haastateltavina on myös paljon yhteistyökumppaneita Peter Sellarsista Susanna Mälkkiin ja Esa-Pekka Salosesta Sofi Oksaseen.

RASKIN DOKUMENTTI kytkeytyy ehkä hiukan tahtomattaan ajan henkeen, jossa nykymusiikista yritetään luoda tavalliselle tallaajalle helposti lähestyttävää. Esiin nousee jossain kohtaa jälleen kerran sen tapainen hiukan ylhäältä tuleva ajattelu, ettei nykymusiikkia tarvitse ymmärtää – riittää, kun sitä ennakkoluulottomasti kuuntelee. Saariahon liittäminen menneiden maailmojen säveltäjäsuuruuksien joukkoon on sekin sinänsä ymmärrettävää ihailua, mutta vähän triviaalia.

Tuollaiset kommentit olisi voinut surutta leikata pois. Niiden sijaan olisi voinut keskittyä miettimään, miksei nykymusiikin nimenomaan kuulukin vaatia kuulijalta jotain ja avautua vain ajan kanssa, ja miten Saariahon musiikki siinä ulottuvuudesda kuuluu olennaisena osana monimutkaistuvaan maailmaamme, haluttiin sitä nostaa johonkin kaanoniin tai ei.

Dokumentissa nousee esiin Andrei Tarkovskin Solaris (1972), joka kuului Saariahon lempielokuviin. Alkuteoksen kirjoittaneen Stanisław Lemin toteamus, ettemme tarvitse muita maailmankaikkeuksia vaan peilejä, oli säveltäjälle erityisen läheinen. Universumin kaikujen odottaisi tässä kohtaa jäävän rauhassa tutkimaan, miten se heijastuu Saariahon sävelkielestä, mutta perinteisen, turvallisen henkilökuvan kehys ei sitä salli kuin ohikiitäväksi hetkeksi.

Ei kyseessä sinänsä ole sen kummoisempi tapaus kuin moni muukaan taiteilijakuva, mutta odotukset vain ehtivät nousta tällä kertaa vähän liian suuriksi.