Nikolaj Arcelin ohjaama historiallinen spektaakkeli Luvattu maa (Bastarden) edustaa tuttua tanskalaista Zentropa-laatua. Tuotantoarvot ovat näyttävät ja kerronta vetää.

Ludwig von Kahlen (Mikkelsen) on todellisesta historiasta poimittu henkilö, joka sai aatelisarvon, koska onnistui kesyttämään erään karun Jyllannin nummen viljelysmaaksi. Sopimus menettelystä kuninkaan kanssa neuvotellaan elokuvan alussa, vuodessa 1755.

Luvattu maa on paikoin aivan täyttä historiallista hard core -saippuaa vallan ja rakkauden väännöillään, mutta se sisältää joitain tavallista kiinnostavampia ulottuvuuksia. Romanien asema yhteiskunnan ulkopuolisina valottuu mielenkiintoisella tavalla, jolla on yhteyksiä myös Kahlenin omaan taustaan ja identiteettiin. Kahlen ei saa uudenlaista elinkeinoa edustaville perunamailleen työmiehiä, koska nämä pelkäävät hänen kasvattityttönsä Anmain (Melina Hagberg) tuovan huonoa onnea.

Luvattu maa on sinällään vaikuttava havahtumisen kuvaus sääty-yhteiskunnassa uurastavasta miehestä, joka kyllä saa sen, mihin tähtää, mutta lopulta, minkä tähden?

Väkivallan näytösluonteisuus tekee tästäkin tanskalaiselokuvasta kuitenkin ongelmallisen. Vaikka 1700-luvun otteet olivat varmasti tylyjä, tuntuu Luvattu maa tällä tasolla puhuttelevan tarantinolaiseen Kill Bill -estetiikkaan mieltynyttä sukupolvea. Harmillista, sillä Luvatussa maassa olisi ainekset paljon koherentimpaan historianäkemykseen.

Luvattu maa on profeetallisen tylsä suomenkielinen nimi elokuvalle, jonka alkuperäisnimi tarkoittaa paskiaista. Etenkin, kun muistaa Andrzej Wajdan kuumehoureisen teollisuusspektaakkelin, joka kantoi myös nimeä Luvattu maa (1975).