Elokuva
24.9.2018 19:00 ・ Päivitetty: 24.9.2018 18:00
Elokuva-arvostelu: Tyhjiön ohjaajasta Aleksi Salmenperästä on kuoriutunut jonkinlainen suomalaisen nykyelokuvan Steven Soderbergh
Kaavamaisten kotimaisten nykyelokuvien joukossa Aleksi Salmenperän ohjaama Tyhjiö (2018) on virkistävä poikkeus, vaikka se juoksuttaa näyttelijöinään jonkinlaista suomalaisen elokuvahakemiston Kuka on kukin -galleriaa.
Toden ja fiktion häilyvä rajankäynti näyttelijöiden oikeiden persoonien ja heidän esittämiensä roolihahmojen välillä käy selväksi kättelyssä. Laura Birn on näyttelijä, jolta kysytään televisiohaastattelussa, miksi tämä arvostelee alan tarjoamia kapeita naisrooleja, vaikka esiintyy itse joka toisessa kotimaisessa elokuvassa. Toinen nykykotimaisen vakiokasvo Tommi Korpela esittää kirjailijaa, jonka odotettu uutuus ei ota syntyäkseen. Kirjoittajan blokki muodostuu sitä ahdistavammaksi mitä raskaampana kustannustoimittajan ja lähipiirin paine lankeutuu hänen ylleen. Parisuhdekin alkaa oireilla.
Tyhjiötä kuvattiin kaikkiaan neljän vuoden aikana ilman täsmällistä suunnitelmaa aikatauluista, budjetista tai kuvauslokaatioista. Los Angelesiin tarvittavat rahat saatiin kuin saatiinkin kasaan. Käsikirjoitus paljastui näyttelijöille pala kerrallaan. Elokuvassa on vahva improvisaation tuntu, hieno mustavalkokuvaus ja leikkisä ääniraita. Kuusikymmentälukulainen kokeileva leima on jotain muuta kuin liukuhihnalta suolletuissa kotimaisissa tusinafilmeissä.
Tyhjiö
Ohjaus: Aleksi Salmenperä
Pääosissa: Tommi Korpela, Laura Birn, Hannu-Pekka Björkman, Matleena Kuusniemi, Minna Haapkylä, Kaija Pakarinen, Kari Heiskanen, Pihla Viitala
2018, 97 minuuttia
★★★☆☆
Salmenperästä on kuoriutunut jonkinlainen suomalaisen nykyelokuvan Steven Soderbergh. Monipuolinen ja omaehtoinen tekijä taitaa sekä tavanomaiset crowdpleaserit että marginaalisemmat jutut omaksi ja kourallisen harrastajan iloksi. Painotus on kylläkin ollut vahvoissa draamoissa ja kokeilevissa pikkufilmeissä heti esikoisen jälkeen.
Poikkeuksellisesta metodista johtuen Tyhjiötä on vaikea kuitata vain Talvivaara-teos Jättiläisen (2016) jälkeiseksi välityöksi, vaikkei siitä oikein pystykään paikantamaan järin kokoavaa teemaa tai punaista lankaa.
Vaikeat valinnat uran vuoksi tehtävistä uhrauksista korostuvat taiteilijaliiton kuvauksena käynnistyvän vähäeleisen komedian toisella puoliskolla. Teoksen epätasaisuus on jollakin tapaa sympaattista. Elämä on koominen tragedia.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.