Erkki Liikasen Olin joukon nuorin -kirja on ilmestynyt tänään. Liikanen käy kirjassa läpi paitsi oman perheensä ja sukunsa elämää myös uraansa politiikan huipulla eri tehtävissä. Aiemmin Liikaselta on ilmestynyt Eila Nevalaisen toimittama Brysselin päiväkirjat 1990–1994.

Elämäkerta keskittyy luonnollisesti menneeseen mutta joissakin kohdin Liikanen kommentoi myös ajankohtaisia teemoja. Yksi näistä koskee keskustelua kotihoidontuesta. Kirjassa Liikanen kertaa puoluesihteeriaikaansa SDP:ssä vuonna 1984. Tuolloin hallituksen puolella lasten hoito hiersi SDP:n ja keskustan välejä.

Liikanen kertoo, kuinka sosialidemokraattien tavoitteena oli päivähoitopaikkojen lisääminen, jotta naisille olisivat yhtäläiset mahdollisuudet työmarkkinoilla. Keskusta taas halusi äidinpalkan, jotta äidit olisivat voineet jäädä hoitamaan lapsia kotiin.

”Pääministeri Kalevi Sorsa pyysi Seppo Kääriäistä ja minua selvittämään, olisiko löydettävissä jonkinlainen kompromissi. Teimme työtä pyynnöstä ja lopulta esitimme, että lasten päivähoito turvattaisiin asteittain 3-vuotiaaksi asti.”

Liikanen kirjoittaa, että kolmivuotinen kotihoidon tuki osoittautui ajan mittaan ongelmaksi varsinkin tapauksissa, joissa äidit jäivät pitkäksi aikaa hoitamaan lapsia kotiin eikä heidän paluunsa työmarkkinoille onnistunut.

”Kokemuksen valossa pyrkimykset kotihoidontuen rajoittamiseksi kahteen vuoteen ovat hyvin perusteltuja. Asia on ajankohtainen myös maahanmuuttajaäitien osalta, joiden tulo työmarkkinoille uhkaa lykkääntyä liiaksi”, Liikanen kirjoittaa.

Opetus- ja kulttuuriministeriön varhaiskasvatusselvityksessä kaksi vuotta sitten arvioitiin, että kotihoidontuen lyhentäminen vuodella toisi työmarkkinoille tuhansia kotiäitejä, veroeuroja tulisi valtion kassaan nykyistä enemmän. Rinteen hallituksen hallitusohjelmassa kotihoidontuki jatkuu nykymuotoisena.

Valtiovarainministeriksi Liikanen nousi Harri Holkerin hallituksessa vuonna 1987. Tuolta paikalta Liikanen todisti paitsi kasinotalouden myös Berliinin muurin romahtamista sekä vaiheita, jotka johtivat Neuvostoliiton hajoamiseen.

”Neuvostoliiton hajoamista en tiennyt etukäteen. Eivät tienneet muutkaan. Se oli suuri sokki. Pääomaliikkeiden vapauttaminen iski voimalla, johon ei ollut varauduttu lainkaan riittävästi. Pankit olivat liian heikkoja ja pääomavaatimusten kiristäminen oli estetty. Valtiovarainministerin esitys johti lopulta sopimukseen luottojen kasvun rajoittamisesta, mutta se tuli liian myöhään. Kotitalouksien lainojen korkovähennyksiä rajoitettiin suuresta vastustuksesta huolimatta asteittain. Mutta se oli liian vähän tilanteessa, jossa lainoja suorastaan kaupattiin ja tyrkytettiin.”

Silloista pääministeri Holkeria Liikanen kuvaa korrektiksi ja reiluksi työtoveriksi.

”Hän piti sanansa. Joskus Holkerille muodot olivat kovin tärkeitä, mitä en silloin aina ymmärtänyt. Mutta sitäkin olen jälkikäteen ymmärtänyt paremmin.”

Samoihin aikoihin sijoittuu myös tarina Paavo Lipposesta, joka oli menettänyt edustajapaikkansa vuoden 1987 vaaleissa.

Liikainen kertoo miettineensä, miten Lipposen voisi ottaa mukaan hallitusneuvottelijoiden piiriin.

”Pyysin häntä talouspoliittisen työryhmän sihteeriksi. Ymmärsin asian sovitun. Kun sitten ensimmäinen kokous alkoi, Paavoa ei näkynyt. Ihmettelin sitä ja selvitimme asiaa. Hänet saatiin kiinni, ja kuulin Lipposen tokaisseen puhelimeen, ettei hän ole mikään sihteeri. Asia oli sillä selvä.”

Lopulta hallitukseen tuli kaksi ministeriä eduskunnan ulkopuolelta, Ole Norrback (r.) ja Toivo T. Pohjola (kok.).

”Olisiko Lipponen voinut olla kolmas? Se jäi katsomatta, ja ehkä ajatukseni oli epärealistinen.”

Liikanen nostaa kirjassa esiin yhden ikäänsä liittyvän ongelman politiikkavuosiltaan.

”Olin suurten ikäluokkien kuopus. Sodan käyneiden kanssa ei ollut mitään ongelmaa, mutta joidenkin suurten ikäluokkien vanhempien jäsenten oli vaikea suhtautua nuorempaansa. Jos hän tuli valituksi, se oli jotenkin heiltä pois. Saattoi toki kuopuksessakin olla vikaa. Kun siirryin politiikasta Brysseliin, olin usein edelleen joukon nuorin. Mutta en törmännyt samaan ongelmaan.”

Liikasen elämäkerta päättyy, kun Liikanen aloittaa Jacques Santerin EU-komissiossa vuonna 1995.

”Olin nyt joukon toiseksi nuorin, ensimmäistä kertaa.”