Kirja Hetki lyö – Päättämällä kohti parempaa (Otava 2024) on jatkoa aiemmin ilmestyneille teoksille 1991 – Mustien joutsenten vuosi (Otava 2020) ja 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa (Otava 2022).

Esipuheessaan Aho nostaa esiin myös terveysmurheet. Hän kertoo lähteneensä viime vuoden joulukuussa testaamaan uusia suksiaan Espoon Oittaalle, kun sydäninfarkti iski.

– Pääsin vaivoin kapuamaan ensimmäisen pienen mäennyppylän päälle ja ryhdyin siirtämään siteitä saadakseni suksiini paremman pidon. Yhtäkkiä ylävartaloon iski painostava kipu. Tajusin heti tilanteen vaarallisuuden ja laskettelin parkkipaikalla odottavan autoni luo, Aho kertoo.

– Kerron nyt pysäyttävän kokemukseni kahdesta syystä. Ensinnäkin jakaakseni sen kaikkien muiden omiin tuntemuksiinsa ja lääkärintaitoihinsa liiaksi luottavien kanssa. Niillä ei pidä yrittää korvata säännöllisiä terveystarkastuksia. Toisaalta sydäninfarktin hyvän hoidon, tehokkaiden lääkkeiden sekä elämäntapamuutosten ansiosta elämä voi jatkua – ei entisellään, vaan jopa parempana, Aho summaa kokemaansa.

Uuden kirjan kirjoittaminen alkoi sairaalasta kotiuduttua.

POLIITIKKO Aho on toiminut urallaan myös Sitran yliasiamiehenä vuodesta 2003 ja vuodesta 2009 Nokian yhteiskuntasuhteista vastaavana johtajana ja johtokunnan jäsenenä. Johtokunnan jäsenyydestä hän luopui 2012 siirtyen Harvardin yliopistoon.

Hän kertoo kirjassaan muistavansa tarkasti hetken, jolloin näki ensi kertaa iPhonen. Hän työskenteli tuolloin kesällä 2007 Sitran yliasiamiehenä, kun hänen vieraakseen saapui entinen Nokian Yhdysvaltojen toimintojen vetäjä Kari-Pekka Wilska.

– Hän käveli sisään, paiskasi saman tien pöydälle uunituoreen Applen älypuhelimen ja vakuutti, että siinä on laite, joka tulee mullistamaan matkapuhelinten markkinat, Aho kertoo.

Wilska oli oikeassa.

Nokian muutosta ja uutta konseptia Aho summaa todeten, että Nokian hallituksen vuoden 2011 alussa valitsema liittoutuminen Microsoftin kanssa näyttäytyi yrityksen historian valossa menestystarinan tuhoamiselta. Aho kuitenkin on pitää ratkaisuna oikeana.

– Kun arvioi lopputulosta päätöksentekohetken näkymien valossa, ratkaisu oli todennäköisesti paras vaihtoehto yhtiön tulevaisuuden varmistamiseksi. Aika oli ajanut oman ekosysteemin luomisen ohi. Androidiin siirtyminen olisi ollut hyppy tuntemattomaan ja sekin vaihtoehto olisi johtanut raskaaseen rakennemuutokseen.

AHO käy kirjassaan läpi muun muassa Suomen EU-neuvotteluprosessia ja siihen liittyviä henkilövalintoa.

Kirjassa taustoitetaan muun muassa yllättävää päätöstä ottaa MTK:n puheenjohtaja Heikki Haavisto viemään EU-neuvottelut loppuun Paavo Väyrysen jätettyä tehtävän ja lähdettyä tavoittelemaan presidenttiehdokkuutta vuoden 1994 alun vaaleissa.

Suomen EU-jäsenyysneuvottelut alkoivat helmikuussa 1993. Tuon vuoden alussa niin keskustassa kuin kokoomuksessa ryhdyttiin selvitettiin mahdollisuuksia hallituspohjan laajentamiseksi maan vaikean taloudellisen tilanteen takia.

Ahon mukaan innokkaimmin hallituspohjan muutosta ajoi kohti presidenttiyttä pyrkivä Väyrynen, joka näki itselleen kaksi vaihtoehtoa: joko nousta pääministeriksi tai vapauttaa itsensä vastuusta eroamalla hallituksesta. Hallituspohjan laajentamisvaihtoehdon kuihtuessa Väyrynen ryhtyi tavoittelemaan pääministeriyttä vaihtoehtoista reittiä ehdottaen Aholle paikan vaihtamista hallituksessa. Väyrynen kirjoitti Aholle epäillen tämän puseron olevan tyhjä.

”Lisäksi Sinä et tunnu kykenevän realistisesti arvioimaan tilannetta ja omaa asemaasi”, Aho kertoo Väyrysen viestineen.

Väyrysen pyrkimykset eivät onnistuneet ja hän jätti ministerinpestinsä.

– Väyrynen pitää poliittisen uransa pahimpana virheenä luopumista puolueen puheenjohtajuudesta vuonna 1990. Mielestäni lähtö hallituksesta vuonna 1993 oli vielä tätäkin suurempi virhe. Siitä tuli hänen komean poliittisen uransa käännepiste. Jos ja kun Väyrysen suuri unelma oli tulla valituksi tasavallan presidentiksi, hallituksesta lähtö ei siinä auttanut. Päinvastoin poikkeuksellisen lahjakas ja osaava poliitikko ajautui raiteelle, joka teki myöhemmätkin yritykset valtakunnan ykköspaikalle turhiksi, Aho summaa.

VÄYRYNEN vastusti Suomen EU-jäsenyyttä, josta äänestettiin EU-kansanäänestys 16. lokakuuta 1994. Aho kertoo kirjassaan löytäneensä muistiinpanot keskustelusta, jonka hän kävi pari päivää ennen kansanäänestystä Väyrysen kanssa.

Kyse oli siitä, miten Suomen pitäisi äänestyksen tuloksen pohjalta edetä suhteessa Ruotsiin ja sen vasta Suomen jälkeen edessä olevaan äänestykseen.

– Keskustelun lopetus oli yhtä yllättävä kuin aloituskin. Väyrynen pyysi, voisinko selvittää hänen mahdollisuuksiaan tulla nimitetyksi EU-komissaariksi kysymällä asiaa presidentti Ahtisaarelta. Lupasin täyttää hänen pyyntönsä, vaikka tiesin lopputuloksen etukäteen. Oli joka tapauksessa mielenkiintoista kuulla, millaisen reaktion Väyrysen aloite presidentissä nostattaisi. Tapasin Ahtisaaren seuraavana päivänä presidentin esittelyn edellä ja otin esille Väyrysen mahdollisen ehdokkuuden. Vastaus oli jyrkkä ja ehdoton ei. Sen lisäksi Ahtisaari ilmoitti, että hän ei missään oloissa suostu nimittämään Väyrystä uudelleen ulkoministeriksi.

AHO käy jälleen läpi myös pankkikriisin aikoja, kuten hän teki vuotta 1992 käsitelleessä kirjassaankin.

– Suomessa elää yhä vankka usko siihen, että valtion tuki pelasti pankit, mutta johti asiakkaiden tuhoon. Todellisuudessa kävi pääsääntöisesti juuri päinvastoin: SKOP, Suomen Säästöpankki ja STS-Pankki tuhoutuivat, mutta tuen ansiosta niiden tallettajat ja valtaosa velallisista kyettiin pelastamaan, Aho tiivistää tällä kertaa.

Hän näkee myös, että laman jälkeistä tulkintaa hallitsee kaksi koulukuntaa.

– Kuulun itsekin niihin, joiden mielestä kyse oli rakenteiden ja suhdanteiden yhdessä aiheuttamasta murroksesta. Vaikeuksiin ajautuneen teollisen Suomen tilalle alkoi kriisin seurauksena kiihtyvällä vauhdilla rakentua teknologia-Suomi.

– Toinen laman aikainen ja jälkeinen koulukunta pitää kriisiä suhdanneluonteisena pudotuksena, josta olisi voitu oikealla lääkityksellä toipua entiselleen. Etenkin yliopistotutkimuksessa, etujärjestöissä ja poliittisella kentällä tällä tulkinnalla on vahva kannatus. Uskallan väittää, että finanssikriisin jälkeinen talous- ja yhteiskuntapolitiikan valtavirta on pääsääntöisesti tukeutunut tähän konseptiin, hän kirjoittaa.

Aho kyselee myös, olisiko lamasta voitu selvitä rakenteita muuttamatta. Hänen mukaansa pelkkä markan devalvoituminen tai kansainvälisen kysynnän elpyminen eivät riitä selitykseksi tilanteen korjaantumiseen. Hallituksen toimet sekä maltilliset tuloratkaisut auttoivat, mutta suurimman kiitoksen hän antaa rakenteitaan uusineelle elinkeinoelämälle.

Aho haluaa oikoa kirjassaan myös lamaan liittyviä tulkintoja muun muassa konkurssien nostattamasta itsemurha-aallosta, tuloerojen kasvusta sekä terveydenhuollon säästöjen vaikutuksista.

Ahon mukaan sosiaaliturva ja terveyspalvelut kestivät lopulta varsin hyvin laman ja valtiontalouden tervehdyttämisen paineen. Hyvinvointiyhteiskunnan järjestelmät toimivat säästöistä huolimatta pääsääntöisesti kuten piti.

– Suurimmat, inhimilliseltä kannalta kipeimmät ja pisimpään piinaavat ongelmat saivat aikaan suurtyöttömyys ja konkurssit. Työttömyyden riistäytyminen käsistä oli paha ja kauaskantoinen epäonnistuminen. Vastuun siitä kantaa johtamani hallitus, mutta myös muut talouden päättäjät.

AHO käsittelee myös työmarkkinoita, aihetta, joka on ajankohtainen myös Orpon hallituksen monien uudistusten vuoksi.

Aho myöntää suomalaisen sopimisen kulttuurin tuottaneen kiistattomia etuja, mutta kirjoittaa myös, että palkansaajajärjestöt oppivat käyttämään lakonuhkia keinona omien etujensa ajamiseen.

– Avainalojen liitot huomasivat, että keskusjärjestöjen kautta hankittujen yhteisten etujen rinnalla ne saattoivat liittokohtaisella painostuksella tehdä iltalypsyjä. Yksi sellainen kokemus sattui jo aiemmin kertomallani tavalla oman pääministerikauteni alkuun, kun AKT kansantalouden pahimman romahduksen keskellä kesäkuussa 1991 pysäytti viennin kokonaiseksi kuukaudeksi ajaakseen jäsenilleen kymmenen prosentin palkankorotusta. Teko edusti täydellistä piittaamattomuutta muista palkansaajista tai kansantalouden kokonaisuuden edusta.

Ahoa nyppii, että lamaan syyllisten listasta tuli pitkä, mutta AKT ei tullut luetuksi joukkoon.

– Osaksi se johtuu ilmiöstä, joka näkyy Suomessa yhä. Julkisuus seuraa lakkojen haittoja tavallisen kansalaisen arkipäivän kautta. Kun AKT osana kevään 2024 poliittisia lakkoja pysäytti viennin kahdeksi viikoksi, julkisen keskustelun suurin huolenaihe oli se, riittääkö bensa pumpulla ja ruoka kaupoissa, Aho valittaa ja sanoo, että viennin ja vientiteollisuuden pysähdyksen maksumiehiä eivät ole vain yritysten omistajat vaan koko kansantalous.

AHON mielestä viime talven poliittisten lakkojen aikaisissa kiistoissa on paljon samaa kuin kevään 1993 tuloksiltaan ”laihoiksi jääneissä neuvotteluissa” työmarkkinoiden pelisääntöjen muuttamisesta.

– Vastuu työttömyydestä sekä sen aiheuttamista taloudellisista ja sosiaalisista seurauksista mielletään kuuluvaksi maan hallitukselle ja eduskunnalle. Päätösvalta monista keskeisistä työllisyyteen vaikuttavista asioista on kuitenkin suurelta osin työmarkkinoilla, hän kritisoi.

Ahon mielestä kuusikymmentäluvulla synnytetyn kolmikantaisen tulopolitiikan konsepti tuotti yhteisymmärrystä, mutta vallan ja vastuiden suhteet hämärtyivät etujärjestöjen tottuessa käyttämään myös budjettivaltaa ja vaikuttamaan jopa rahapolitiikkaan ilman vastuuta.

Aho vaikuttaa kokeneen jonkinlaisen déjà-vun, kun hän katsoo, että Orpon hallituksen säästötoimet sekä yritykset uudistaa työmarkkinoiden pelisääntöjä ovat nostattaneet ammattiyhdistysliikkeen samanlaiseen vastarintaan ja kielenkäyttöön kuin 30 vuotta sitten.

KIRJANSA päätösluvuissa lama-ajan pääministeri varoittelee valtionvelasta. Hän toteaa velanoton jatkamisen olevan käymässä mahdottomaksi.

– Köyhien puolustaminen on tavallisin perustelu valtiontalouden säästötoimia vastaan. On syntynyt mielikuva, että velanoton tie on sosiaalista ja valtiontalouden tervehdyttäminen taas palvelee hyväosaisia. Todellisuus on mielestäni päinvastainen. Hyvin hoidettu julkinen talous on erityisesti heikossa asemassa oleville ihmisille ja alueille elintärkeää, Aho kirjoittaa.

Jos valtiontalouden menojen karsimisen ohella ei kyetä tekemään uudistuksia, joilla elinkeinoelämän ja julkisen talouden perusta vahvistuu, edessä on Ahon mukaan kansantalouden ja hyvinvointiyhteiskunnan kiihtyvä näivettyminen.

Aho sanoo kriisien ja mullistusten hävittävän vanhaa mutta luovan myös uusia mahdollisuuksia. Talouden tärkeimmäksi menestyksen mittariksi hän asettaisi viennin ja teollisuustuotannon kansantuoteosuuden kasvun.

Orpon hallitus saa hänestä puolustajan:

– Työreformi täytyy lopulta toteuttaa. Sen ytimeen kuuluu siirtyminen Ruotsin mallia mukailevaan palkkamalliin, jolla taataan kilpailukyvyn säilyminen.

AHO puhuu myös kasvun puolesta sanoen, että ”kaikki mahdolliset keinot” tulee ottaa käyttöön vihreän siirtymän investointiohjelman toteuttamiseen. Aho nostaa esiin eritoten biotaloutta.

Ahon mukaan Eurooppa tarvitsee omavaraisuutensa vahvistamiseksi ja vihreän siirtymän mahdollistamiseksi lisää kriittisten ja strategisten raaka-aineiden tuotantoa.

– Suomelle tarjolla on suuria mahdollisuuksia, kunhan osaamme nykyistä paremmin ja nopeammin löytää tarvittavan ymmärryksen raaka-aineiden tuotannon ja luontoarvojen yhdistämisestä.

Aho kehottaa myös julkisen sektorin palvelujen tuottavuutta parantamiseen uudistamalla järjestelmiä siten, että ne pystyvät käyttämään hyväksi muun muassa tekoälyn mahdollisuudet.

– Maahanmuuton edistämisessä kannattaa ottaa oppia Kanadan mallista, jolla on onnistuttu yhdistämään talouden tarpeet ja humanitääriset velvoitteet huomattavasti paremmin kuin Euroopassa.

Uuden konseptin lisäksi Aho ilmoittaa tarvittavan ”uutta asennetta”.