Siksi on välttämätöntä, että unionin jäsenvaltiot syventävät yhteistyötään, niin ilmiön juurisyihin puuttumisessa kuin myös muuttoliikkeen pitämiseksi hallittuna.

Idea EU:n yhteisestä turvapaikkapolitiikasta ei ole uusi, päätettiinhän jo vuonna 1999 Tampereen Eurooppa-neuvostossa koko unionin kattavan turvapaikkajärjestelmän luomisesta. Valitettavasti työ yhteisen järjestelmän rakentamiseksi on edennyt verkkaisesti, mikä selittyy osaltaan unionin jäsenvaltioiden kyvyttömyydellä. Tästä syystä Eurooppa yllätettiin asiassa housut kintuissa vuonna 2015. Sen jälkeen tahti on onneksi hieman muuttunut.

Tämän kehityksen seurauksena kansalliset turvapaikkaprosessit ovat ruuhkautuneet, eivätkä resurssit kohdistu eniten suojelua tarvitseviin. Ulkorajavalvonta ei ole ollut asianmukaista ja kielteisten päätöksen saaneiden palautuksissa on suuria haasteita. Jäsenmaat ovat sittemmin, yhteisen politiikan puuttuessa, alkaneet kiristää käytänteitään ja tiukentamaan turvapaikan myöntämisen edellytyksiä. Nykytila haastaa monella tapaa sisärajattoman EU:n tulevaisuutta.

Yhteisen eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän keskiössä tulisi olla ulkorajavalvonnan toimivuus, turvapaikkahakemusten käsittelyn tehostaminen ihmisoikeuksia ja oikeusturvaa kunnioittaen ja ensimmäisen vastaanottajamaan vastuun ensisijaisuuden korostaminen. Vastineeksi niin sanotun Dublin- periaatteen tehostamisesta muiden jäsenvaltioiden on osoitettava vastaanottajamaille nykyistä suurempaa solidaarisuutta. Jokaisen maan on kannettava vastuunsa.

Kannattaa myös avoimesti suhtautua esityksiin siitä, miten turvapaikkahakemusten käsittelyä kyettäisiin toteuttamaan mahdollisimman lähellä lähtöalueita. Näin muuttoliikkeen paine ei kohdistuisi kohtuuttomasti unionin ulkorajoille ja tarve turvautua ihmissalakuljettajiin vähenisi. Esimerkiksi kiintiöpakolaisjärjestelmää voitaisiin laajentaa vahvemmin humanitaarisen maahanmuuton pääväyläksi. Kansallisten kiintiöiden tasot kannattaa asettaa tämän jälkeen.

Unionin tasolla tehtävien ratkaisujen yhteydessä on myös keskusteltava kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden palautuksista. Tosiasia on, että kaikissa vaihtoehdoissa tulee olemaan myös heitä, jotka eivät myönteisen turvapaikkapäätöksen tai oleskeluluvan edellytyksiä täytä. Yksin Saksassa arvioidaan olevan tällä hetkellä lähes puoli miljoonaa kielteisen turvapaikkapäätöksen saanutta. Palautussopimusten aikaansaaminen kolmansien maiden kanssa tulisi kytkeä paremmin osaksi niiden kanssa harjoitettavaa viisumipolitiikkaa, kehitysyhteistyötä ja kriisinhallintaa.

Hallittua ja oikeudenmukaista maahanmuuttoa, joka ottaa myös taloutemme kantokyvyn huomioon, edistetään parhaiten juuri eri maiden välisellä yhteistyöllä. Niin turvapaikanhakijoiden kuin vastaanottavien maidenkin etujen mukaista on, että EU:n jäsenmaat vihdoin pääsisivät tästä asiasta yhteiseen sopuun.