Robert Fico ei peitellyt suuttumustaan. Euroopan demarien kattojärjestö PES ilmoitti viime lokakuussa erottavansa Ficon johtaman Smer-puolueen riveistään. Samalla se erotettiin europarlamentin sosialistien ja demokraattien S&D-ryhmästä. Slovakian populistinen pääministeri, Smerin puheenjohtaja, vastasi sosiaalisessa mediassa karkealla hyökkäyksellä. PES ei hänen mukaansa ole enää vasemmistolainen lainkaan, vaan se pitäisi nimetä ”homoseksuaalien ja sodan yllyttäjien puolueeksi”. Ficon mukaan Brysselistä käsin toimiva eurooppalainen sosialidemokratia oli hylännyt ”aidon vasemmiston” ja käy ideologista sotaa kansallisia hallituksia vastaan.

Kommentti istuu luontevasti Ficon viime vuosien poliittiseen linjaan. Pitkän linjan valtapoliitikko on rakentanut asemansa yhdistämällä vasemmistolaista retoriikkaa vahvaan nationalismiin, EU-kriittisyyteen ja kulttuurisotiin.

Smer voitti Slovakian parlamenttivaalit vuonna 2023. Fico muodosti sen jälkeen hallituksen, johon kuuluu toisen sosialidemokraattisen puolueen Hlasin lisäksi äärioikeistolainen SNS-puolue. Vuonna 2023 Smerin ja Hlasin PES:n jäsenyys jäädytettiin, erottaminen tapahtui vasta viime syksynä.

Viimeisin kipupiste on ollut Smerin ajama perustuslain muutos, joka tunnustaisi vain kaksi biologista sukupuolta, kieltäisi sijaisäitiyden ja homoseksuaalisten parien adoptio-oikeuden sekä korostaisi kansallisen lainsäädännön etusijaa EU-oikeuteen nähden niin sanotuissa kulttuurisissa ja eettisissä kysymyksissä. PES:n mukaan nämä linjaukset ovat räikeässä ristiriidassa sosialidemokraattisen liikkeen perusarvojen kanssa.

Eurooppalaisten demarien joukkoon mahtuu kaikenkarvaista väkeä. Pohjoismaissa sosialidemokratia kytkeytyy vahvasti liberaaliin demokratiaan, hyvinvointivaltion rakentamiseen, vähemmistöjen oikeuksiin ja oikeusvaltioperiaatteeseen, monissa Euroopan maissa puolueiden historia on erilainen.

Taustalla on selkeitä jakolinjoja, jotka selittävät, miksi eurooppalaiset sisarpuolueet voivat olla toisistaan hyvin kaukana. Ilmeisin jakolinja kulkee yhä kylmän sodan perintönä kulkevaa itä-länsi-jakoa pitkin.

– Länsi-Euroopan vanhojen puolueiden rinnalla monet Itä-Euroopan sosialidemokraattiset puolueet ovat hyvin nuoria, ne ovat syntyneet joko entisten kommunistipuolueiden tilalle tai niiden jatkumoksi. Toisaalta osassa maita demaripuolueet ovat syntyneet vastareaktiona kommunismille pieninä punavihreinä liikkeinä, jotka yrittävät erottautua sekä vanhasta puolue-eliitistä että oikeistoliberaaleista vastavoimista, eurooppalaisen, sosialidemokraattisen ajatushautomo FEPS:n varapuheenjohtaja Kaisa Vatanen sanoo.

Toinen merkittävä jakolinja ei liity kylmään sotaan, vaan demokratian pituuteen.

– Se, kuinka pitkä demokratian historia maassa on, näkyy voimakkaasti nimenomaan sosialidemokraattisissa puolueissa, Vatanen sanoo.

Itäblokin maiden lisäksi hän nostaa esiin Etelä-Euroopan entiset diktatuurit – Portugalin, Kreikan ja Espanjan – joissa demokraattinen järjestelmä on suhteellisen nuori. Toisella laidalla ovat pitkän demokraattisen historian maat, Pohjoismaat ja Länsi-Euroopan vanhat demokratiat.

– Demokratian lyhyys näkyy siinä, kuinka kiinnittyneitä ollaan oikeusvaltioon tai korruptiovastaisuuteen – ja kuinka helposti yhteisistä säännöistä joustetaan, kun oma etu menee yhteiskunnan edun kanssa ristiin, Vatanen sanoo.

Demareilla ei ole ollut pitkään aikaan Eurooppa-tason johtotähteä, joka viitoittaisi tietä tavoiteltavaan tulevaisuusvisioon. Poliittisen historian dosentti Mikko Majander sanoo, että tämä on yksi eurooppalaisen sosialidemokratian keskeisistä ongelmista.

Ruotsin kansankoti ja Saksan SPD toimivat 1900-luvulla eurooppalaisten demareiden suunnannäyttäjinä. Niiden vakaa menestys antoi ryhtiä koko liikkeelle. Nyt maailma on muuttunut. Eurooppalainen politiikka on pirstaloitunut, puolueiden kannatus on aikaisempaa epävakaampaa, populistit sekoittavat asetelmia ja vaaleissa tapahtuu isoja siirtymiä.

Pitkällä 1900-luvulla suurilla kansanpuolueilla oli vakiintuneet kannattajakunnat, vahvat poliittiset järjestöt ja sosiaaliset siteet, jotka siirtyivät sukupolvelta toiselle. Saksassa kristillisdemokraatit ja sosialidemokraatit nauttivat parhaimmillaan yli 40 prosentin kannatusta. Nyt puolueet istuvat yhdessä Friedrich Mertzin luotsaamassa hallituksessa, mutta Majanderin mielestä niiden nykykannatuksen valossa ei kannata enää puhua ”suuresta koalitiosta”.

– Kuinka moni meistä osaa nimetä Saksan johtavat demarit? Majander kysyy retorisesti.

Vastaus lienee paljastava: harva.

Saksan merkitys eurooppalaisen sosialidemokratian majakkana on hiipunut. Kun suurin ja perinteisesti vakaimpana pidetty puoluejärjestelmä ei enää tuota selkeitä johtohahmoja tai pitkäjänteistä suuntaa, koko liike jää ilman ankkuria.

Eurooppalaista esikuvaa ei ole kuoriutunut muistakaan maista. François Hollande osoittautui Majanderin mukaan pettymykseksi toimiessaan Ranskan presidenttinä viime vuosikymmenen puolivälissä, eivätkä sikäläiset sosialistit ole sen jälkeen päässeet kunnolla jaloilleen. Ja kuka muistaa enää Italian Matteo Renziä, joka palveli kaksi vuotta Demokraattisen puolueen johtajana ja pääministerinä.

Välimeren maat istuvat vaikeasti malliksi siihen, miten sosialidemokratia pohjoisessa mielletään. Pedro Sánchez esimerkiksi on onnistunut pitämään Espanjan sosialistit vallassa poikkeuksellisen pitkään, mutta hän on Majanderin mukaan ennen kaikkea kansallisen asetelman mestari, ei eurooppalaisen politiikan suunnannäyttäjä. Espanjan erityispiirteet liittyvät muun muassa aluepolitiikkaan, Katalonian kysymykseen ja monimutkaisiin parlamentaarisiin järjestelyihin, jotka eivät sellaisenaan toistu muualla. Sánchezin menestys ei ole syntynyt yhteisestä eurooppalaisesta visiosta, vaan kyvystä navigoida Espanjan sisäisiä ristiriitoja.

Entä Britannia? Työväenpuolueen vaalivoitto latasi uuden pääministerin Keir Starmerin niskaan paljon odotuksia, mutta labourin kannatus on sittemmin ollut laskussa. Brexitin jäljiltä on paljon siivottavaa, ja EU:sta eronnut Britannia on muutoinkin huono majakka vanhalle mantereelle.

Sosialidemokratia elää nyt ajassa, jossa vakaus ei synny perinteisistä kansanpuoluerakenteista, vaan kyvystä toimia hajanaisessa ja jatkuvasti muuttuvassa poliittisessa ympäristössä.

Kun tanskalaisdemari Mette Fredriksen nousi vuonna 2019 maansa pääministeriksi, hän ilmoitti maan tavoittelevan nollaa turvapaikanhakijaa. Oppositiossa ollessaan puolue oli saanut lisää kannatusta nostamalla maahanmuuttovastaisia teemoja esiin.

Vetävän tulevaisuusvision puutteessa demarit ovat monessa maassa tukeutuneet reaktiiviseen politiikkaan: eli vastataan oikeistopopulismin haasteisiin, vastataan kriiseihin, vastataan mielipidemittauksiin – mutta harvemmin määritellään itse, mihin ollaan menossa. Tanskan sosialidemokraatit ovat tästä havainnollinen esimerkki. Samalla on tehty poliittisia valintoja, jotka ovat herättäneet levottomuutta muualla Euroopan vasemmistossa.

Kansanedustaja Jussi Halla-aho (ps.) kirjoitti X:ssä toukokuussa 2021: ”Jos Suomessa olisi Ruotsin kokoomus ja Tanskan demarit, persuja ei tarvittaisi”.

Kaisa Vatanen kuitenkin korostaa, että Tanskaa tarkastellaan Suomessa usein liian yksinkertaistetun, maahanmuuttopolitiikkaan keskittyvän, narratiivin kautta.

– Meillä puhutaan Tanskasta mustavalkoisesti. Sekä perussuomalaiset että osa suomalaisista demareista kysyy, miksi emme toimi kuin tanskalaiset, ja sitten jäädään siihen narratiiviin kiinni huomaamatta sitä, että Tanskan demarit eivät suinkaan voittaneet vaaleja vain maahanmuuttopolitiikalla, Vatanen sanoo.

Tanskan sosialidemokraattien kiristynyt maahanmuuttopolitiikka on usein esitetty kansallisena erikoisuutena, joka heijastaa pienen maan omia poliittisia jännitteitä. Mikko Majanderin mukaan Tanska ei ole poikkeus, vaan pikemminkin etujoukko.

Monissa Euroopan maissa demarit ovat ajautuneet samaan tilanteeseen: jos puolue näyttäytyy maahanmuutossa lepsuna, se menettää asemiansa oikeistopopulismin puristuksessa. Vaalikannatuksen tavoittelu asettaa väistämättä paineita.

– Jos kysytään, ovatko muutkin demarit pakotettuja seuraamaan Tanskan mallia, niin ne tekevät sitä jo, Majander sanoo.

Tanskan tapauksessa sosialidemokraatit onnistuivat ottamaan maahanmuuttokriittisyyden osaksi omaa politiikkaansa ja samalla kaventamaan populistisen kansanpuolueen tilaa. Tavallisten rivikansalaisten asennemaailmaa palautettiin puolueen sisään.

Samanlainen kehitys näkyy Majanderin mukaan jo Ruotsissa ja Suomessakin, vaikkei yhtä avoimena. Asenneilmasto on kiristynyt, ja demarit ovat vähitellen siirtäneet linjaansa tiukempaan suuntaan. Saksassa tilanne on vielä selvempi, kun Vaihtoehto Saksalle -puolueen kannatus nousee yli 20 prosentin.

– Kansallispopulisteja mobilisoivat tekijät on otettava tosissaan. Silmien ummistaminen ongelmilta ei ole kovin hyvä voittava kortti puolueelle, joka pyrkii suureen kannatukseen, Majander sanoo.

Tämä kehitys kertoo Majanderin mukaan laajemmasta muutoksesta eurooppalaisessa politiikassa. Sosialidemokratiaa yhdistää kamppailu kasvavaa eriarvoistumista vastaan, mutta se joutuu reagoimaan kulloisiinkin uhkiin ja vaalituloksiin. Oikeistopopulismi pääsee näin määrittämään poliittisen pelin reunaehtoja, ja puolueet mukautuvat niihin yksi kerrallaan.

(Juttu jatkuu kuvan alla.)

Tanskan maahanmuuttolinja on merkki siitä, että eurooppalainen sosialidemokratia on siirtynyt reaktiiviseen tilaan. Vatanen näkee tämän osana sosialidemokratian ongelmaa:

– Kun keskitytään vain uhkiin vastaamiseen, jää omat visiot pohtimatta ja esittelemättä, jonka seurauksena sosialidemokraateista on monin paikoin tulossa konservatiivisia säilyttäjiä uudistajien sijaan, Vatanen sanoo.

Tanskan sosialidemokraattien strategia on ollut kaksijakoinen. Puolue teki tietoisesti taktisen valinnan omaksua tiukan, jopa maahanmuuttovastaisen retoriikan tavoitteenaan viedä ilmatila äärioikeistolta. Samalla se on kuitenkin tehnyt perinteisiä sosialidemokraattisia uudistuksia.

– He ovat vahvistaneet perinteistä sosiaalista hyvinvointivaltiota ja lisänneet julkisia menoja. On tehty eläkeuudistus, parannettu sosiaaliturvaa, panostettu työllisyyspalveluihin ja tehty terveydenhuoltouudistus, Vatanen luettelee.

– Punavihreät kaupunkilaiset, liberaalit äänestäjille tarjottiin vahvan vasemmistolaista talouspolitiikkaa, joka oli heille tärkeämpää kuin maahanmuuttovastaisen politiikan vastustaminen. Ja maahanmuuttovastaisempi työväki taas ostettiin kovalla maahanmuuttoretoriikalla. Tärkeää on huomata, että ilman molempia demarit eivät olisi voittaneet, pelkkä maahanmuuttovastaisuus ei olisi riittänyt alkuunkaan.

Nyt malli näyttää kuitenkin ajautuneen kriittiselle rajalle. Uusia suuria sosiaalipoliittisia avauksia on enää vaikea keksiä, ja maahanmuuttovastaisella kentällä kilpailu kovenee jatkuvasti. Käänne tuli näkyväksi viimeisimmissä paikallisvaaleissa. Tanskan sosialidemokraatit menettivät Kööpenhaminan pormestarin paikan ensimmäistä kertaa yli sataan vuoteen, Sosialistiselle vasemmistopuolueelle.

Tappio oli symbolisesti raskas, sillä Kööpenhamina edustaa juuri sitä väestöä, jonka tuki on ollut ratkaisevaa puolueen laajalle koalitiolle.

– Kööpenhamina on todella progressiivinen, se on ollut aina edistyksellisempi kuin muu maa, ja nyt se valitsi ensimmäistä kertaa ikinä jonkun muun kuin sosialidemokraattisen pormestarin, Vatanen sanoo.

Tanskan tapaus toimii Vatasen mukaan varoittavana esimerkkinä koko Euroopan sosialidemokratialle. Lyhyellä aikavälillä taktinen liikkuminen äärioikeiston teemoilla voi tuoda vaalivoittoja tai torjuntavoittoja, mutta pitkällä aikavälillä hinta voi olla puolueen identiteetti.

-Kysymys kuuluu, että missä kohtaa siinä menetetään omasta sielusta niin paljon, että se alkaa näkyä myös vaalituloksissa, Vatanen sanoo.

Jos eurooppalaisella sosialidemokratialla on ollut 2000-luvulla yksi ylitse muiden nouseva heikkous, se on Mikko Majanderin mukaan ollut talouspolitiikka. Ei niinkään yksittäiset päätökset, vaan uskottavan vaihtoehdon puute tilanteissa, joissa järjestelmä on ollut kriisissä.

Paradoksi on hänen mukaansa ilmeinen. Finanssikriisi ja eurokriisi horjuttivat markkinatalouden ydintä tavalla, jota harva oli ennakoinut. Silti kriisi ei johtanut vasemmiston ideologiseen voittoon, vaan päinvastaiseen lopputulokseen.

– Kansainvälinen kapitalismi ajautui suurimpaan kriisiinsä, mutta se tuli sieltä ulos yhtä vahvana – tai vahvempana – kuin aikaisemmin, Majander sanoo.

– Vaihtoehtoa ei pystynyt tarjoamaan vasemmisto eivätkä sosialidemokraatit, joiden menestyksen tärkein talouspoliittinen työväline on ollut demokraattinen kansallisvaltio.
Syntyi kyllä vasemmistolaista populismia, mutta ei sellaista talouspoliittista mallia, johon laaja äänestäjäkunta olisi aidosti luottanut.

Pandemian aikana tapahtui suuri muutos. Pitkään hallinnut talouskuripolitiikka romahti salamannopeasti. Valtiot velkaantuivat massiivisesti, kun ne tukivat yrityksiä ja rikkoivat aiempia EU-sääntöjä ilman suurta ideologista keskustelua.

– Pandemia teki lopun austerity-politiikasta, Majander sanoo.

– Yhtäkkiä olikin ok pitää pyörät pyörimässä, vaikka velkarahalla ja kansallisilla tukiaisilla. Eurooppalaisilla rajoitemekanismeilla pyyhittiin pöytiä.

Tämäkään ei hänen mukaansa ollut vasemmiston aatteellinen voitto, vaan pakon sanelema ratkaisu. Talouskurin loppu ei syntynyt poliittisesta kamppailusta, vaan kriisistä, joka teki vanhan ajattelun mahdottomaksi.

Poikkeustila on tavallaan jäänyt päälle, kun Ukrainan sota on luonut pakin panostaa puolustukseen. Paluuta ”vanhaan” normaaliin ei ole, mutta mikä on se ”uusi” ja kenen ehdoin.
Majander näkee saman ongelman kirkkaasti myös Suomessa.

– Suomessa demarit hävisivät viime vaalit talouspolitiikan vuoksi. Demarit eivät ennen vaaleja tarjonneet sellaista talouspolitiikan linjaa, johon ihmiset olisivat uskoneet riittävästi, Majander sanoo.

Kussakin maassa on omat poliittiset keskustelunsa ja jännitteensä. Ne muokkaavat eri maiden puolueiden agendoja, ja kaukaa katsottuna kokonaisuus alkaa näyttäytyä pirstaleiselta. Eurooppalaisesta sosialidemokratiasta puhutaan usein hajanaisena ja riitaisena liikkeenä, jota yhdistää lähinnä nimi. Vatasen mukaan eroavaisuuksia liioitellaan – ja samalla sivuutetaan se, mikä eurooppalaisia sosialidemokraatteja edelleen yhdistää.

– Kyllä näillä puolueilla on hyvin voimakkaasti yhteinen sosialidemokraattinen eetos, itseasiassa väittäisin, että demarit ovat huomattavasti yhtenäisempiä aatteeltaan kuin keskustaoikeisto, Vatanen sanoo.

Puolalainen politiikantutkija Ania Skrzypek teki viime vuosikymmenellä vertailun (artikkelissa ”The core values for the Next Social Deal”), jossa hän kävi läpi EU-maiden sosialidemokraattisten puolueiden periaateohjelmia. Tulokset eivät tue käsitystä sirpaloituneesta liikkeestä.

– Sieltä löytyi vahvasti tietyt yhteiset perusarvot, jotka yhdistävät puolueita. Ne ovat solidaarisuus, vapaus ja tasa-arvo, Vatanen sanoo.

Kyse ei siis ole siitä, että arvopohja olisi murentunut – vaan siitä, että sen päälle rakentuva politiikka näkyy eri maissa eri tavoin.

Vatasen mukaan väite eripuraisista demareista palvelee ennen kaikkea laitaoikeistoa. Kun huomio kiinnitetään eroihin, yhteinen historia ja jaetut intressit jäävät taka-alalle.

– Pitäisi ehkä käyttää enemmän aikaa siihen, että puhuttaisiin niistä asioista, jotka yhdistävät – eikä jäädä oikeiston narratiiviin kiinni, Vatanen sanoo.

Eroja alleviivaava narratiivi ei Vatasen mukaan rajoitu vain eurooppalaiseen keskusteluun, vaan linkittyy laajempaan oikeistopopulistiseen ajatteluun, jossa kansallisia erityisyyksiä ja vastakkainasetteluja korostetaan tarkoituksellisesti.

Vatanen haluaisi palauttaa keskustelun sosialidemokratian juurille. Liike ei alun perinkään syntynyt kansallisten erityispiirteiden varaan, vaan yhteisestä kokemuksesta epäoikeudenmukaisuudesta.

– Kun mietitään, mistä sosialidemokraattinen liike on syntynyt 150 vuotta sitten, niin se syntyi siitä, että työntekijät ympäri maailmaa elivät kurjissa oloissa, eivät saaneet työstään riittävää toimeentuloa eikä heillä ollut turvaverkkoja, eikä ongelmien samanlaisuus ole globalisaation myötä ainakaan vähentynyt, hän sanoo.

Vatanen ei kiistä, etteikö eurooppalaisten demaripuolueiden välillä olisi merkittäviä eroja esimerkiksi arvopolitiikassa, maahanmuutossa tai suhteessa oikeusvaltioon. Hänen mukaansa nämä erot ovat kuitenkin osin seurausta historiallisista ja kulttuurisista taustoista – eivät merkki siitä, että yhteinen perusta olisi kadonnut.

– Siellä on painotuseroja ja erilaisia tapoja tehdä politiikkaa, mutta se ei tarkoita, että yhteiset perusarvot olisivat hävinneet, Vatanen sanoo.

– Meillä on paljon enemmän yhteistä kuin mitä tällä hetkellä annetaan ymmärtää.