Politiikka
17.1.2026 06:35 ・ Päivitetty: 17.1.2026 07:20
EU:sta tuli moraalinen suurvalta – ja geopoliittinen kääpiö Yhdysvalloille
Runsaasta arvopuheestaan huolimatta EU on käytännössä lähes hampaaton vastustamaan Yhdysvaltain nykyistä kiristyspolitiikkaa. Washingtonista saa tulla vaikka mitä päättömyyksiä, eikä EU aina uskalla edes paheksua niitä.
Loppiaisviikolla presidentti Donald Trump päätti vetää Yhdysvallat pois YK:n ilmastonmuutoksen puitesopimuksesta UNFCCC:stä. Tuo vuoden 1992 sopimus
oli kansainvälisen ilmastopolitiikan runko, jonka päälle myöhempi Pariisin ilmastosopimus ja monet muut järjestelyt on rakennettu.
Kun Trump vuonna 2017 irrotti Yhdysvallat Pariisin sopimuksesta, Euroopan valtiojohtajat kilpailivat siitä, kuka muotoilee asiasta jyrkimmän paheksuntalausunnon.
Vaikka nyt kyse on koko ilmastojärjestelmän selkärangasta, samaa ei kuulla.
Ursula von der Leyen, Keir Starmer ja monet muut pysyivät pitkään hiljaa, ja
näkyvimmät reaktiot tulivat alemman tason ympäristöministereiltä ja yksittäisiltä
komissaareilta.
Hiljaisuus ei johdu siitä, etteivät eurooppalaiset ymmärtäisi päätöksen vakavuutta, vaan siitä, että poliittinen prioriteettijärjestys on muuttunut.
EU:n sotilaallinen turvallisuus riippuu entistä tiiviimmin Yhdysvaltain tiedustelusta, ilmatuesta ja asejärjestelmistä, eikä yksikään jäsenmaa halua päätyä törmäyskurssille Washingtonin kanssa ilmastokysymysten takia.
Ajatushautomot ovat ennustaneet tilannetta kylmästi: kun Euroopan olemassaolon kysymykset ovat pöydällä, ilmasto- ja muut instituutiot saavat tipahtaa pöydän reunalta pois.
YHDYSVALTAIN halu ottaa Grönlanti joko rahalla tai väkisin on EU:lle samanlainen konkreettinen ongelma.
Grönlanti on Yhdysvalloille strateginen tukikohta, jonka kautta valvotaan Venäjän ja Kiinan arktisia reittejä ja ohjuksia, ja josta Yhdysvallat pitää silmällä Pohjois-Atlantin meriyhteyksiä.
Trumpin ajattelussa Grönlannin neuvottelunappuloina ovat vastakkain Nato, Tanska ja Yhdysvallat, eikä EU:lla ole asiassa sananvaltaa.
EU:lla on arktinen politiikka, mutta ei omaa arktista puolustusta, eikä unionilla ole kovin laajaa strategista jalansijaa pohjoisessa. Grönlanti kuuluu Tanskan kautta Natoon, mutta ei EU:hun. Norja ja Islanti eivät ole EU:n jäseniä.
Tämä institutionaalinen väliinputoaminen näkyy jo siinä, miten kriisistä keskustellaan: äänessä ovat Washington, Moskova, Kööpenhamina ja Reykjavik. EU tyytyy Brysselistä korostamaan “huolestumistaan” ja muistuttamaan kansainvälisen oikeuden tärkeydestä.
Suurista EU-maista Saksa, Ranska ja Britannia ovat reagoineet Grönlannin tilanteeseen Pohjoismaita varovaisemmin, eikä EU saa sieltä tähän asiaan sivustatukea.
Suomella, Ruotsilla ja Tanskalla on tässä asetelmassa Brysselin kannalta selvin ja erityinen rooli. Ne ovat sekä EU-maita että muodostavat Naton pohjoisen sivustan, joka kantaa yhä suuremman osan sotilasliiton puolustuksesta.
Pohjoismaat ovat Grönlannin takia testi EU:n henkiselle selkärangalle.
Mutta vaikka pohjoismaat ovat lisänneet puolustuskykyään, niiden teknistyvät asevoimat ovat tulleet samalla yhä riippuvaisemmiksi Yhdysvaltain sotilaallisesta tuesta.
YHTEINEN tekijä Grönlannille, ilmastosopimuksille ja kansainvälisille instituutioille on, että Yhdysvallat on tehnyt niistä neuvotteluvaluuttaa suhteessa liittolaistensa turvallisuuteen.
Trump on tehnyt selväksi, että hänen sitoutumisensa Naton ylläpitoon on ehdollista – ja se riippuu muun muassa siitä miten Euroopan maat suhtautuvat Yhdysvaltain käytökseen.
EU:n johtajille tarjotaan käytännössä huonoista vaihtoehdoista vähiten huonoa: niele ilmastotappiot ja unohda arvot, jotta Nato säilyy, tai puolusta äänekkäästi sääntöpohjaista järjestystä ja riskeeraa suhteesi Yhdysvaltain herkästi hermostuvaan valtiaaseen.
Osa EU-päättäjistä näkee Trumpin ilmastopäätökset nyt jo osaksi ”normaalia
taustamelua”, johon ei enää reagoida samoin kuin hänen ensimmäisen kautensa alussa.
Tämä turtuminen on ongelmallista, koska se antaa Yhdysvaltain hallinnolle signaalin, että Eurooppa taipuu kaikkeen mitä se haluaa.
Niele ilmastotappiot ja unohda arvot, jotta Nato säilyy.
Tuloksena EU:sta tulee paradoksaalisesti samaan aikaan sekä moraalinen suurvalta
että geopoliittinen kääpiö.
Se julistaa olevansa länsimaisten demokraattisten arvojen, monenvälisyyden ja vastuullisen ilmastopolitiikan johtaja.
Silti käytännön tasolla se sopeutuu järjestelmään, jossa juuri näitä murennetaan pala palalta, eikä unionilla ole lihaksia vaikuttaa Yhdysvaltoihin.
POHJOISMAAT ovat tässä Grönlannin takia testi EU:n henkiselle selkärangalle.
Jos Helsinki, Tukholma ja Kööpenhamina päätyvät vaikenemaan Trumpin arktisesta kiristyksestä, tai pehmentämään kritiikkiään Trumpin suututtamisen pelossa, signaali muulle Euroopalle on selvä: jopa vahvimpien eurooppalaisdemokratioiden arvot ovat neuvoteltavissa, jos vastassa on riittävän kova voimapolitiikka.
Samalla arktinen kysymys paljastaa EU:n rakenteellisen ongelman. Unionilla ei ole
omaa strategista kulttuuria, joka kykenisi yhdistämään turvallisuuden ja suurvaltapolitiikan yhdeksi johdonmukaiseksi paketiksi.
On vain rinnakkaisia politiikkalohkoja, jotka reagoivat kriiseihin kukin omalla logiikallaan. Niin kauan kuin tämä jatkuu, EU ei ole vastavoima populistiselle, lyhytnäköiselle suurvaltapolitiikalle, vaan sen sivunäyttämö.
Arvopuhe Brysselissä jatkuu, mutta todellinen politiikka mukautuu vahvemman ehtoihin.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.