Samalla periaatteella voisi kohta julistaa: Sota tulee – oletko valmis?

Viime kesänä nykyinen europarlamentaarikko Pekka Toveri (kok) jo yrittikin herätellä tähän. Hän ilmoitti näkemyksenään, että Suomi on sodassa: toinen valtio tekee meille järjestelmällisesti vihamielisiä tekoja, jotka vaarantavat ihmishenkiä.

Otin silloin tuoreeltaan aiheeseen kantaan ja ihmettelin Demokraatin kolumnissani, miksi arastelemme puhua sotatoimista niiden oikeilla nimillä.

SODASTA PUHUTAAN meillä yhä, jopa niin paljon että jotkut luonnehtivat tilannetta sotahysteriaksi, sotahulluudeksi tai sotakiimaksi, koska eivät jaksaisi enää kuulla ahdistavasta aiheesta.

Jos rauha tehdään Venäjän toivomin ehdoin, Kremlille varmistuu taas että väkivallalla voittaa ainakin maa-alueita.

Todennäköisesti pakettiin kuuluu myös poliittisia tavoitteita Ukrainan liittoutumattomuudesta ja taloudellisesta alistamisesta joko Yhdysvaltojen tai Venäjän intresseihin.

On helppo arvata, että tästä kasvaa Venäjän voimantunto ja halu kokeilla samaa metodia muidenkin kiista-alueidensa neutralointiin. Sisäpolitiikassakin voittoisa sota lisää vallanpitäjien suosiota.

Jatkona voisi olla ensin strategisesti tärkeimpien entisten neuvostovaltioiden – Georgia, Armenia, Valko-Venäjä – ottaminen Venäjän etupiiriin, tarvittaessa aseilla uhaten.

Euroopassakin kuten Baltian alueella Venäjällä on tavoiteltavaa, esimerkiksi maayhteyden varmistaminen Kaliningradiin Puolan Suwalkin käytävän kautta. Venäjä toivoo Trumpin romuttavan Natoa riittävästi, että epäyhtenäinen puolustusliitto ei pieniin rajanoikaisuihin puuttuisi.

Siinähän se sota onkin ihan Suomenkin nurkalla, jollei jopa omalla rajalla, ja sitten meillä vasta sotapuhetta riittääkin.

SOTAPUHEESTA pitää päästä rauhanpuheeseen, sitä toivomme kaikki.

Varmimmin se taataan toimimalla siten, että Venäjä ei pysty millään selittämään Ukrainassa vuonna 2014 aloittamaansa sotaa voitolliseksi. Venäjän häviön varmistaminen tarkoittaa suuria ponnisteluita kaikilta siihen halukkailta Euroopan mailta.

Rauhanpuheissa olemme helposti unohtaneet yhden tekijän: ukrainalaiset.
Vaikka Venäjä ja Yhdysvallat sopisivat keskenään mitä tahansa, Ukrainan kansa voi olla rauhanehdoista eri mieltä.

Petetyksi itsensä tunteva kansa ja asevoimat eivät ehkä suostukaan ”sovittuun” pakkorauhaan, ja jatkavat taistelua ilman Yhdysvaltain aseapua.

Siksi pitää miettiä, mitä tekee Eurooppa ja Suomi. Siksi on jatkettava kaunistelematonta ”sotapuhetta”: on puhuttava rehellisesti siitä, mitä siinä skenaariossa tarkoittaa hokemamme halu tukea Ukrainaa niin pitkään kuin on tarve.

Paljonko se maksaa meille puolustusmäärärahojen kasvuna, mahdollisena Euroopan yhteisvelkana tai henkisenä varautumisena siihen, että luottamus Yhdysvaltoihin ja sopimuspohjaiseen maailmanjärjestykseen muuttuu vuosikausiksi.

Mielestäni tukemisen tarve loppuu vasta silloin, kun Ukraina niin ilmoittaa. Sotapuheen tarve päättyy silloin, kun Venäjältä loppuvat sotimishalut.

Tietysti taistelut Ukrainassa voivat tänä keväänä keskeytyä tulitaukoon nopeammin kuin arvaammekaan. Jos se prosessi hoidetaan demokraattista maata alistaen ja epäoikeudenmukaisesti, yksi asia on selvää: sen jälkeen sota tulee varmasti jonnekin.