Naureskelemme Venäjälle, joka puhuu Ukraina-hyökkäyksestään yhä vain “erikoisoperaationa”. Silti me lännessä olemme vuodesta 2014 asti olleet yhtä arkoja sanomaan Venäjän sotimista sodaksi.

Juhani Pihlajamaa

Kokoomuksen kansanedustaja ja piakkoin EU-parlamenttiin siirtyvä ex-tiedustelupäällikkö Pekka Toveri kirjoitti viikonloppuna viestipalvelu X:ssä, että ”me olemme nyt sodassa Venäjän kanssa”.

Siitäkös alkoi hulabaloo. Ensin Helsingin Sanomat varmisti haastattelulla, onko ex-kenraali järjissään, ja edelleen Toveri oli kertomaansa mieltä.

Asiaa käsiteltiin monessa muussakin mediassa ja somessa. Loppupäätelmänä oli, että Toverin ajatus poikkeaa politiikan valtavirrasta sekä Suomessa että muualla EU:ssa.

Mutta keskustelua on tosiaan nyt käyty. Sen herättämisestä pisteet Toverille.

On nimittäin hyvä, että jokainen joutuu miettimään omia tulkintojaan Venäjän ja länsimaiden konfliktiin: mitä se oikeasti meille tarkoittaa.

SUOMALAISET eivät ole tässä sota-asiassa ainoita sievistelevän kielen käyttäjiä. Koko EU:n haluttomuus todeta sotatoimia tai edes keskustella niistä oikeilla nimillä on masentavaa.

Lisää aiheesta

Evp-upseeri: Venäjä ulkoistaa väkivaltaansa yhä enemmän länsimaiden rikollisille – ja tähän Suomenkin pitää varautua

Tätä kaunistelua nähtiin jo vuonna 2014, kun Venäjä miehitti asevoimin Krimin ja aloitti kymmeniä tuhansia ihmishenkiä vaatineen sotilasoperaationsa Itä-Ukrainassa.

Etsimme monia kiertoilmauksia sille, ettei meidän olisi tarvinnut sanoa Venäjän sotivan naapurimaataan vastaan. (Jopa suomalainen EU-sotilastiedustelun päällikkö vakuutti 2014, ettei Venäjällä ole joukkoja Itä-Ukrainassa.)

Etsimme monia kiertoilmauksia sille, ettei meidän olisi tarvinnut sanoa Venäjän sotivan naapurimaataan vastaan.

Näin pystyimme jatkamaan kauppaa, kaasuputkihankkeita, ydinvoimalamme rakentamista, mökkien myymistä, Putinin KHL-lätkäliigassa pelaamista, business as usual.

Edes se, että Venäjä ohjuksellaan pudotti hollantilaisia turisteja täynnä olleen matkustajakoneen Itä-Ukrainan yltä, ei ollut meidän mielestämme sotimiseen liittyvä asia.

Näinä vuosina Venäjä surmasi tai yritti surmata pettureiksi laskemiaan kansalaisiaan ja vaaransi sabotaasi-iskuillaan sivullisten henkeä EU-maissa. Se välineellisti rajoillaan siirtolaisten liikuttelua.

Kaikki tämä on jatkunut, osin kiihtynytkin talven 2022 Ukraina-suurhyökkäyksen jälkeen.

Jos lännen ja Venäjän välistä tilannetta mitattaisiin yksiulotteisesti käsitteillä sota vai rauha, en kutsuisi nykyistä tilaa täydeksi rauhaksi.

Käsitys siitä, että sotaa olisi ainoastaan silloin kun se on julistettu valtioiden välille yhteisymmärryksessä, on viime vuosisadan alun ajattelua.

Eihän Venäjäkään ole julistanut Ukrainalle sotaa, vaan se toteuttaa siellä yhä erikoisoperaatiotaan.

Jos EU olisi yhä yhtä sievistelevä kuin vuonna 2014, mekään emme sanoisi hyökkäystä sodaksi ja Butšassa tehtyjä murhia sotarikoksiksi.

SUOMELLA ON valtiona paljon hyviä juridisia syitä olla nimittämättä nykytilannetta sodaksi tai julistaa tänne sotatilaa.

Viestintuojaa ei kuitenkaan pidä ampua. Meidän on otettava Venäjän toimet paljon vakavammin kuin nyt, ja ymmärrettävä että voimme olla milloin tahansa valtiollisen väkivallan kohteina.

Ovatko viime päivinä kerrotut tietomurrot ja vesilaitoksiin kohdistuneet ilkivaltayritykset tavallisia rauhanajan tapahtumia?

Jos käy niin, että Venäjä alihankkijoineen rikkoo vaikkapa terveydenhuolto- tai energiainfraamme siten, että sivullisia menehtyy, vahingossa tai tarkoituksella. Onko se silloin eri asia kuin laukauksien ampuminen meitä kohti?

Vaikkei asevoimin tänne tehtävä hyökkäys olekaan nyt todennäköinen, siihenkin pitää varautua. Kannattaa muistaa, että Ukraina sotii Suomenkin toimittamilla ampumatarvikkeilla ja aseilla, jotka olemme antaneet heille käytettäväksi Venäjää vastaan. Ei ole epäselvää, miten Venäjä tämän näkee.

[Eikä Pekka Toveri puhu näistä yksinään. Esimerkiksi Sorsa-säätiön tutkija, sotatalouteen perehtynyt tohtori Janne Korhonen on sanonut, että Suomi on “asiat asiallisesti asioina ottaen, vähintäänkin mukana sodassa – ja ei-kineettisten sotatoimien kohde”.]

Kaiken tämän takia Suomessa tarvitaankin keskusteluun uusia termejä ja tulkintoja, joilla rauhan ja sodan eri olomuotoja kuvataan laajemmin, kansalaisten tilannekuvaa parantaen.

SUOMALAISIA ei pidä turhaan pelotella, mutta heillä on oikeus kuulla päättäjiltään realistista puhetta – ja tietää missä meillä mennään.

Huonona esimerkkinä tästä on Nato-polkumme. Jäsenyyden mahdollisuutta pyöriteltiin vuosikymmeniä, ja kehuttiin miten paljon paremmin asiamme sotilaallisesti liittoutumattomana olivat.

Sitten Venäjän yllätyshyökkäys naapuriinsa lopetti kaunistelun: päättäjät myönsivät, ettemme pärjäisi samassa tilanteessa yksin. Osaa kansasta oli tavallaan pidetty pimennossa siitä, mitä etuja Nato-jäsenyys toisi tullessaan.

Samanlaista arastelua näemme tämän viikon sota-keskustelussa, ja tästä puhumisen pelosta meidän pitää uskaltaa päästää irti.