Jos olisin eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan marjomatikainen, huutaisin nyt “HAVUJA, PERKELE”. Sillä niin vaarallisen lipsuvaksi on nyt länsimaiden ja Yhdysvaltain latu kohti turvallisempaa Eurooppaa muuttunut.

Ryhtiliike Ukrainan tukemisessa on tarpeen ja pitoa on pian löydyttävä, muutenkin kuin kuvainnollisesti.

Tätä pohdimme, kun meillä kävi tuttavapariskunta kylässä. Oli mukavaa. Puhuttiin myös Ukrainasta ja Euroopan johtajien oudoista asenteista. Ei päästy ihan pohtimaan lopullista ratkaisua mihinkään, vaikka Kremlin ”papan” loppunäytelmästä hekumoitiinkin.

Koko termi kertoo, kuinka Venäjä on onnistunut kusettamaan länsimaita vuosikausien ajan. Kukaan muu ei nimittäin ole eskaloinut kriisiä ja hivuttanut valtapyrkimyksiään eteenpäin niin moneen kertaan kuin Venäjä – ja jokainen länsimaiden tyynnyttelevä reaktio on rohkaissut Venäjää ottamaan taas seuraavan askeleen.

Sitten Venäjä masinoi kuvitteelliset kansannousut Itä-Ukrainassa (eskaloiminen numero kolme) sekä antoi asevoimiaan alueen nukkekapinallisten käyttöön.

Länsi varoi ärsyttämästä Venäjää liikaa ja asetti kansainvälisen oikeuden vastaisista teoista enemmän tai vähemmän nimellisiä pakotteita. Ilman malesialaisen MH17-lennon pudottamista (eskaloiminen numero kaksi) ja satoja hollantilaisuhreja talouspakotteetkin olisivat luultavasti jääneet naurettavan tasoisiksi.

Kun kahinaa oli jatkunut aikansa, Venäjän vankassa otteessa laadittiin muutaman nimeltä mainitsemattoman, munattomasti toimineen länsimaan kanssa niin sanotut Minskin rauhansopimukset. On makuasia, sanooko näitä hämäykseksi vai eskalaatioksi numero neljä.

Kahdella sopimuksella ei ollut mitään tarkoitusta päätyä tulitaukoon ja tappamisen lopettamiseen. Venäjä halusi jähmettää tilanteen sellaiseksi, missä toista osapuolta voidaan loputtomasti syyllistää siitä, että rauhaa ei tullutkaan.

Kaiken tämän seurauksena Itä-Ukrainassa sodittiin 7-8 vuotta ilman, että lännessä olisi missään vaiheessa puututtu juurisyihin eli Venäjän hegemoniapyrkimyksiin Ukrainassa.

Kun lopulta Venäjä 2022 lähti maahyökkäyksellä lopulliseen iskuun alistaakseen Ukrainan vaikutuspiiriinsä tai jopa hävittääkseen sen, se oli jo viides eskalaatio.

KAIKKIEN NÄIDEN hyökkäysten, valloitusten ja sopimusrikkomusten jälkeen me länsimaat mietimme yhä samaa kuin 2014: miten toimia niin, ettemme vain vahingossa eskaloisi sotaa.

Siis sitä sotaa, joka eskaloitui jo Butšan asukkaiden joukkosurmaksi, Mariupolin murskaukseksi, lukemattomiksi ohjusiskuiksi siviilien asuinalueisiin ja kulttuurikohteisiin, ukrainalaislasten pakkosiirroiksi Venäjälle.

Miksi Venäjä sai meidät miettimään, mitä avustusmuotoa tai aselahjoituksia meidän pitää välttää, ettei sotaan syyllinen ja sotaa ylläpitävä koulukiusaaja vain suuttuisi?

Koska me lännessä lienemme tyhmiä. Emme halua ymmärtää tai myöntää, että kieroutunut väkivaltafanaatikko talttuu vain ja ainoastaan keinoilla, jotka tekevät hänelle itselleen tarpeeksi kipeää.

Tätä samaa puuroutumista on nyt vaivautuneena katseltu jo runsas kaksi vuotta ja vieläkin puhutaan jostain eskalaatioportaista.

Haluammeko katsoa tätä eurooppalaisten demokraattisten arvojen – sekä konkreettisesti ukrainalaisten siviilien – raiskaamista vaikkapa kymmenen seuraavaa vuotta, jotka tämä sota voi nykymenolla hyvinkin kestää?

Vai pitäisikö sitä koulukiusaajaa kuitenkin uhata kerrankin kunnolla ja uskottavasti, ilman periaatteistamme lipsumista?

Itse huutaisin kyllä HAVUJA, PERKELE.