Kerroin taannoin Demokraatin kolumnissani, miten viimeisin oma matkani Ukrainaan alkoi Your Finnish Friends –yhdistyksen hommaaman paloauton viemisellä sinne.

Kakkoskuskiksi tuli Suomesta rintamalle vapaaehtoisena lähtevä “Joonas“, minua kolmisenkymmentä vuotta nuorempi mies.

Joonas sopii huonosti siihen yleiseen stereotypiaan, että Ukrainaan lähtisi oikeudentuntoisia, mutta hieman elämänhallintansa tai paikkansa yhteiskunnassa kadottaneita nuoria miehiä.

JOONAS TUNTUI olevan aivan toista maata. Hänellä on monia opintokokonaisuuksia useassa oppilaitoksessa eri puolilla Suomea ja omistusasunto. Käyttämättömiä lomia oli työpaikassa paljon. Niiden lisäksi hän teki työnantajan kanssa jatkoksi nollatuntisopimuksen ja lupasi palata ensi kesäksi.

Joonas oli lähdössä rintamalle vakaan harkinnan perusteella eikä minkään hetkellisen päähänpiston takia. Mitään ei tarvinnut paetakaan. Eikä ollut tarvetta erityiseen sotakokemukseenkaan. Miksi sitten hän lähti?

Joonaksen mukaan tärkeintä hänelle oli halu auttaa. Suomessa asepalveluksen käyneillä on hyvät valmiudet operoida Ukrainan oloissa.

Moni pystyy myös englanniksi opettamaan muista maista tulleita vapaaehtoisia käyttämään Suomenkin puolustusvoimista tuttuja neuvostovalmisteisia aseita. Kaikkiin koulutustehtäviin kun ei riitä ukrainalaisia englannin osaajia.

Joonaksen joukoksi valikoitui Ukrainan kansainvälinen legioona, vaikka viemämme paloautonkin määränpäässä hän olisi ollut tervetullut riviin.

– Toisena isona vaikuttimena oli hegeliläisyys ja käsitys, että maailmanhenki on jossain historiallisessa hetkessä juuri nyt. En olisi voinut antaa itselleni anteeksi, jos nyt en olisi lähtenyt paikan päälle, kun asioita tapahtuu oikeasti noin lähellä ja kaikki tuntuvat haluavan minua Ukrainaan. Tunnen oikein sen maailmanhengen vedon, Joonas kertoi.

SINNE JÄI suomalainen vapaaehtoinen auttamaan kanssaihmisiään vakaumuksensa mukaisesti – kättä lippaan hänelle. Itse palasin aikanaan paloautomatkalta kotimaahan.

Reissun aikana keskustelin sotatilanteesta monen ukrainalaisen siviilin ja sotilaan kanssa.

Toki ulkomaalaiselle vieraalle näytetään ja puhutaan parasta. Silti keskusteluista jäi tunne, että ukrainalaiset haluavat jatkaa puolustautumistaan niin kauan kuin on tarpeen, hyvin konkreettisen valloitus- ja alistamisuhan poistamiseksi.

Ruohonjuuritasolla Ukrainassa ei kovin paljon moitiskella länsimaisen avun riittämättömyyttä. Päinvastoin, vieras kuulee kiittelyä siitä, mitä olemme lähettäneet.

Paloautomme pikkuvikoja paikkailleen autokorjaamon pomo kertoi spontaanisti näkemyksensä sodasta – pitäen koko sen lähtöasetelmaa käsittämättömänä.
Tavalliset ukrainalaiset ja venäläisethän olivat hänen mukaansa ystäviä keskenään, kunnes Venäjän valtio päätti hyökätä ja alkaa tappaa entisiä ystäviään.

Neuvostovallan aikana Moskova kyykytti Ukrainaa monin tavoin, joten luulisi että ukrainalaisilla olisi niistä ajoista enemmän syytä katkeruuteen kuin venäläisillä heitä kohtaan.

Korjaamopomolla oli vankka mielipide: Venäjä pitää pysäyttää nyt, tai se ei pysähdy koskaan.

SOTA-AIKA tuo kaikissa yhteiskunnissa esiin monenlaisia lieveilmiöitä, poikkeusoloista hyötymistä ja vastuun välttelyä. Ukraina ei ole tästä mitenkään poikkeus.

Osa ihmisistä elää Ukrainassa yhä kuin sotaa ei olisikaan. Osa on ollut kohta kolme vuotta palveluksessa, poissa siviilityöpaikastaan: ensin odottamassa Venäjän hyökkäystä, sitten torjumassa sitä.

On ymmärrettävää, että rintamalle joutumista myös vältellään. Kuten toimittaja Maxim Fedorov kertoo tuoreessa kirjassaan Sodan näyttämöt, sekä Odessan suunnalta Romaniaan/Moldovaan että Länsi-Ukrainan vuoristoalueelle on syntynyt reittejä, joita pitkin nuoret miehet yrittävät länteen pois kutsuntaviranomaisen ulottuvilta.

Käpykaartilaisten määrät eivät lopulta ole suuria. Enemmän välttelyongelmat kertovat lainsäädännön aukoista sekä osin myös raportoidusta viranomaisten tehottomuudesta ja korruptiosta.

Varakkailla tai riittävästi suhteita saaneilla ihmisillä on mahdollisuus ”ostaa” itselleen vapautuksia asepalveluksesta. Juuri äskettäin Ukrainan media paljasti, että lukematon määrä oikeuslaitoksen syyttäjiä olikin luokiteltu invalideiksi, joita ei kutsuta aseisiin.

Yhteiskunnan korjausjärjestelmä kuitenkin toimii: Ukrainan ylin syyttäjäviranomainen erosi lokakuussa tehtävästään invalidiskandaalin takia, ja väärinkäytökset johtivat toimenpiteisiin.

Kuten aina kaikissa tahtomattaan sotaan joutuneissa demokraattisissa maissa, valtaosa ukrainalaisistakin kantaa yhä omakohtaisen vastuunsa, meille tuttuun tyyliin.

Perusreserviläiset purnaavat keskenään varusteista, pomoistaan ja olosuhteista, mutta lähtevät rintamalle, vaikka sotatilanne näyttäisi millaiselta.