Jokaisella meistä on oma perusasenteemme suureen itäiseen naapuriin. Syvimmin siihen on vaikuttanut perhe, suku tai kasvuympäristö, vaikkemme ehkä halua sitä myöntääkään.

Jollekin omien vanhempien asenne Neuvostoliittoa kohtaan on aiheuttanut vastareaktion, suuntaan tai toiseen. Joku toinen taas perustelee nykyisiä Venäjä-mielipiteitään sillä, mitä isovanhemmille tapahtui 1939-1944.

Silti myös yleinen, yhteiskunnassa kulloinkin vallitseva ilmapiiri vaikuttaa tunteisiimme.

Niiden läpi oma ajattelumme on kulloinkin suodattunut – toiveikkaasti tai pessimistisesti.

KAUSI YKSI, jo Novgorodin vainolaisten retkien ajalta alkanut ja isossavihassa jalostunut ajanjakso on ehdottomasti kaikkein pisin ja sävyttää yhä muita kausia. Siinä ajattelussa ”vihollinen on aina tullut idästä”.

Lähtökohtana oli tsaari tai Neuvostoliitto, joka vaati meiltä jotain mitä ei oikeasti olisi tarvinnut. Tai jotain mitä kadehti: modernimpaa teollisuutta, nikkelikaivoksia, paremmin hoidettuja maatiloja, jollaisia ei itse saanut aikaan.

Tiedämme myös mitä idän vallan alle jääneille kaupungeille, alueille ja luonnolle tapahtui: ne rapistuivat ja pilattiin.

Jos täältä lähti ihmisiä vilpittömin mielin auttamaan itänaapuria heidän yhteiskuntansa rakentamisessa, hekin päätyivät ennen pitkää Sandarmohin kaltaisiin joukkohautoihin.

KAUSI KAKSI oli pakonomainen ystävyyden, yhteistyön ja avunannon jakso 1944-1991. Siinäkin oli erilaisia vaiheita, joista osaa ehkä verrattiin mielikuvissa ”hyvän tsaarin” suopeuteen autonomian aikana 1808-.

Osa vasemmistosta otti Neuvostoliiton lähes uskonnollisesti, pitäen sitä malliyhteiskuntana johon piti pyrkiä. Valtaosalle suomalaisista kyse oli kuitenkin pragmaattisuudesta: sopeuduttiin vallitsevaan maailmanjärjestykseen, koska näin nyt vain oli käynyt.

Vasta tällä kaudella suomalaiset alkoivat paremmin saada omakohtaisia havaintoja siitä, miten itänaapurissa elettiin. Jopa yhteisen tsaarinvallan aikana Venäjällä käyminen oli jäänyt tavalliselta kansalta vähäiseksi.
Nyt Leningradiin tai Sotšiin matkustaminen antoi ihmisille realistisemman kuvan ihannevaltion todellisesta tilasta.

Se, että poliitikkomme eivät halunneet sitä samaa tilannekuvaa uskoa, johti siihen että idänkauppaakin tehtiin loppuun asti liian toiveikkaasti, romahdukseen varautumatta.

Mutta näinhän meillä usein menee: ulkopoliittinen johto vakuuttaa ettei näe mitään merkkejä tilanteen muuttumisesta, kunnes se yhtäkkiä onkin muuttunut.

KAUSI KOLME, Jeltsinin ja sittemmin Putinin luoman nyky-Venäjän aika, on meille ehkä psykologisesti vaikein ymmärtää.

YYA-kaudella meidän oli tavallaan pakko mielistellä Kremliä ja antaa sen sanella Suomen ratkaisuja, koska taustalla oli hävitty sota ja miehityksellä uhkaaminen.

2000-luvun alussa olimme Nokian ansiosta vauras maa, EU:n jäsen – ja silti ummistimme vapaaehtoisesti silmämme Venäjän imperialismin heräämiseltä.

Suomi uskoi arktiseen yhteistyöhön, energiamarkkinoihin, yhteisyrityksiin ja maksoi Pietarin jätevesien puhdistamisesta.

Samalla sivuutimme jo Tšetšenian molemmissa sodissa tehdyt sotarikokset Venäjän ”sisäisinä” kurinpitoasioina. Venäjällä tapettiin toimittajia ja oppositiopoliitikkoja, mutta ulkopoliittinen johtomme puhui maan demokratisoitumisen kehitysnäkymistä.

Vielä senkin jälkeen kun sama demokratisoituva Venäjä valtasi Krimin, jatkoimme ydinvoimalakauppoja ja jääkiekkobisneksiä ihan kuin vastapuoli olisi ihan normaali valtio.

Ja vaikka Venäjä oli jo myrkyttänyt vastustajiaan maailmalla, Suomen ulkopolitiikan tekijät moittivat asiantuntija-arvioita, jotka kertoivat Venäjän pitävän salamurhia keinovalikoimissaan.

Tänä vuonna Ulkopoliittinen instituutti tekee tutkimuksen tuosta uussuomettumisen ajanjaksosta, ja tuloksista on syytäkin ottaa opiksi.

KAUSI NELJÄ, joka käynnistyi koronapandemian jälkeen, on ollut meille koukkaus historian kautta realismiin. Venäjä alkoi vuoden 2021 lopulla avoimesti sanella meille ja muulle Euroopalle turvallisuusratkaisujen ja etupiirien ehtoja.

Se ei vielä ehkä herättänyt kaikkia, mutta suurhyökkäys Ukrainaan avasi silmämme. Tajuamme nyt, että aivan samoin kuin 1700-luvulla ja 1900-luvulla, edelleenkään Venäjä ei tarvittaessa epäröi uhata naapuriensa olemassaoloa.

Kaikkein eniten Venäjä-kuvaa Suomessa onkin muokannut Venäjän oma toiminta. Olemme halunneet selittää sitä toisina kausina parhain päin, toisina kausina taas julistaneet avoimesti, ettei siitä ilmansuunnasta tule tänne mitään hyvää. Kumpikaan tapa ei kanna loputtomiin.

Silti Venäjä ei ole antanut ainakaan viimeisen kolmen vuoden aikana meille juuri mitään syytä suhtautua itseensä positiivisesti, ei edes neutraalisti.

TÄNÄ KEVÄÄNÄ suomalaisten on oltava realisteja. Katsottava Venäjän tekoja, ei puheita.

Suhteiden palautuminen normaaleiksi on edelleen hyvin kaukainen ajatus – emmekä välttämättä edes tiedä, mitä tällä sanalla pitäisi Venäjästä puhuttaessa tarkoittaa.

Nimittäin edelläkuvattujen kausien aikana Suomella ja Venäjällä ei ole kertaakaan ollut täysin ”normaaleja” suhteita, ainakaan mitä avoimuuteen tai tasa-arvoon tulee.

Valtiollisissa väleissämme ei koskaan ole ollut sellaista normaaliutta, mitä meillä muiden naapurimaidemme kanssa nykyisin on.