Euroviisuissa moni pohtii, voiko Israelin artistista pitää antamatta samalla tahtomattaan tukea maan toimille Gazassa. Venäläisen taiteen, musiikin ja kulttuurin kanssa on jo pari vuotta ollut pahempia pulmia.

Juhani Pihlajamaa

Venäjän Ukraina-suurhyökkäys 2022 toi kaikkeen venäläisyyteen ikävän sivumaun. Yritysten lisäksi niin valtio, yliopistot, kirkko, oppilaitokset, kunnat kuin yksittäiset ihmisetkin joutuivat pohtimaan, millaisia Venäjään liittyviä asioita voi tässä tilanteessa pitää hyväksyttävänä.

Ystävyyskaupunkitoiminta ja lähialueyhteistyö loppuivat ensin, samoin kulttuurivaihto. Helsingissä sijaitseva Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus (ystävien kesken kulttuuri- ja vakoilukeskus) käytännössä lopetti aktiivisen toimintansa. Sen tonttikin oli rakennuksineen hetken aikaa ulosottoviraston jäädyttämänä.

Venäjä heitettiin ulos Euroviisuistakin, joten viisufanien ei ole tarvinnut käydä samanlaista boikottikeskustelua kuin nyt tänä keväänä Israelin mukanaolosta on nähty.

TAITEESSA on kautta Euroopan ryhdytty katsomaan tarkemmin, mistä ennen suurpiirteisesti vaikka neuvostovenäläisiksi luokitellut taiteentekijät ovat oikeasti olleet kotoisin.

Alkuperäiskansallisuudella ja kansallisella identiteetillä, joita sekä neuvostovalta että Putinin isovenäläisyys ovat pyrkineet pyyhkimään pois, on taas merkitystä.

Suomessa viimeisin kohu syntyi kevättalvella, kun Ateneumin taidemuseo huomasi taidemaalari Ilja Repinin olevan syntyjään ukrainalainen. Tästä tietysti Venäjän suurlähetystö pillastui.

Lisää aiheesta

Evp-upseeri: Kuinka paljon Venäjä vaikuttaa Suomeen vanhoillisten uskonyhteisöjen kautta?

Myös venäläistaiteilijoiden kannanotot sodasta ovat alkaneet vaikuttaa heidän taiteensa näkyvyyteen täällä.

Vielä vähän aikaa sitten näin ei ollut. Kansainvälisesti kuuluisa sopraanomme Karita Mattila sai ihmettelyä, solvauksia ja uhkailuja, kun hän jo Krimin miehityksen vuonna 2014 kieltäytyi esiintymästä Putin-sympatisoijan, kapellimestari Valeri Gergijevin kanssa.

Harva kulttuurivaikuttaja haluaa muistaa, että senkin jälkeen Gergijev kelpasi vielä pitkään Suomessa. Nyt sentään hänestäkin puhutaan sotaa tukevan toimintansa takia ”ei-toivottuna” taiteilijana.

Teatterin, elokuvien ja muun taiteen esittämistä harkitaan nyt tarkemmin kuin ennen, ja hyvä niin. Moni elokuva- ja televisiotuotanto on saanut Venäjällä valtion rahoitusta siksi, että sisältö on suoraan tai epäsuorasti tukenut maan historian uudelleenkirjoitusta.

KULTTUURIA on monissa kansainvälisissä konflikteissa yritetty kuvata politiikasta erillään olevaksi osaksi.

Meiltä on jäänyt siksi huomaamatta, miten härskisti Putinin Venäjä käyttää kulttuuria, taidetta ja musiikkia omien päämääriensä ajamiseksi.

Ukrainasta on varastettu vallatuilta alueilta runsaasti taidetta ja historiallisia esineitä Venäjän omiin museoihin.

Baletti ja ooppera ovat myös valjastettu venäläisyyden, Venäjän idean ajamiseen, ja siksi monissa länsimaissa pohditaan, missä yhteyksissä klassikkoja kannattaa enää täällä esittää.

Historia toistaa itseään, sillä samaa tapahtui Richard Wagnerin tuotannolle, kun Hitler valjasti sen Natsi-Saksan taustamusiikiksi.

Oma erillinen lukunsa on Venäjällä tärkeässä roolissa oleva kevyempi musiikki. Iskelmienkin sanoituksilla voidaan alistaa toisia sekä herättää kansallistunnetta, yhteenkuuluvaisuutta ja ylemmyyttä.

[ Venäjällä tehtaillaan myös paljon suoraan sotaa tukevaa, nuorisolle innostavaksi tarkoitettua poppia. Tässä Seura–lehden jutussa Apulannan Toni Wirtanen arvioi levyraatimaisesti Putinin hallinnon kevään 2022 suosituimpia sotaralleja. ]

Myös säveltäjät ja esittäjät on kirjailijoiden tavoin luokiteltu Venäjällä ”meihin” ja ”kansanvihollisiin”. Tämä jaottelu pätee yllättäen myös taannehtivasti.

Tietyillä kappaleilla on maine, sanoma, jota ei tässä ajassa ideologisista syistä haluta sallia.

MUSIIKILLA tehdystä valtaapitävien vastustuksesta on nimittäin Venäjällä pitkät perinteet.

Tietokirjailija Laura Halmisen tekemässä tiedustelueversti Martti J.
Karin elämäkerrassa (Käsikirjoitukset eivät pala, Docendo 2024) sivutaan myös tätä vastarinnan puolta.

Kari kirjoitti venäjänkielisen gradunsa runoilija-näyttelijä-muusikko Vladimir Vysotskin (1938-1980) lauluista. Monikaan suomalainen ei Vysotskin poliittisesta tuotannosta liiemmälti tiedä, mutta sen sijaan ”Ystävän laulu” tunnetaan lukuisina versioina.

Vysotski oli teatteri- ja livekeikoilla maineensa saanut trubaduuri, joka lauloi rivien välissä tai kielikuvilla neuvostoihmisen todellisuudesta. Protestilauluja jaettiin puolipimeästi Neuvostoliitossa nauha- ja kasettikopioina. Virallisilla levyillään hän sai esittää vain harmittomampia rakkauslauluja.

Kirjassa mainitaan myös se, että Viktor Tsoin (1962-1990) kappale ”Muutos” (Peremen) on päätynyt nyttemmin itänaapurin kieltolistoille. Neuvostoaikana sitä sentään sai vielä esittää, mutta esimerkiksi Valko-Venäjällä sen soitto loppui vuoden 2020 presidentinvaaleihin.

Sanoja kun pohtii, ei kummastuta miksi oppositio mieltyi lauluun:

Muutosta vaatii sydämemme
Muutosta vaativat silmämme.
Naurussamme ja kyynelissämme, suoniemme sykkiessä
Muutos!
Me odotamme muutosta.

Nyky-Venäjän mustalle listalle päätyneitä taiteilijoita voisi luetella loputtomiin. Tunnetuimpia lienee iskelmätähti Alla Pugatšova, joka oli nuoruuden tähtivuosiensa jälkeen saanut uuden nousun venäläisen LGBT-vähemmistön idolina.

Ukraina-maahyökkäyksen jälkeen hänen miehensä julistettiin ulkomaiseksi agentiksi. Alla pyysi päästä samalle listalle ja jatkoi vallanpitäjien kritisointia. Pariskunta muuttikin sitten Israeliin maanpakoon.

TAITEEN KAUTTA tehtävää pehmeää valtiollista vaikuttamista vastaan – ja myös sen piilomerkitysten tajuamiseksi – tarvitaan sitä median ja kulttuurin lukutaitoa, jota muun muassa Johanna Vehkoo tässä kolumnissaan peräänkuuluttaa. Meitä suomalaisia ei ehkä ole täysillä, ei ehkä puolitehollakaan testattu.

Kylmän sodan päättymisen murrostakin suurempi murros on ollut tämä kulttuurien yhteentörmäys. Länsimainen eteenpäin katsovan liberalismin henki on törmännyt Venäjällä autoritäärisyyteen ja kuvitellun suuren menneisyyden haikailuun.

Kulttuurissa on ehkä sinisilmäisestikin ajateltu aina voitavan tehdä kansoja yhdistäviä toimia, vaikka politiikassa olisivatkin vallinneet kylmemmät ajat. Nyt tämäkin näyttää osoittautuneen harhaluuloksi.