Ei yllättänyt, että viime viikolla Spring Break -festivaalilla esitetty Let the Canary Sing (2023) keskittyi erityisesti 1980-lukuun. Parhainta kokonaisuudessa ovat arkistoista kaivetut vanhat Lauper-haastattelut ja musiikkivideot, joita nyt pitkästä aikaa katsoessa tuntui todella kuin olisi siirtynyt jo aivan toiseen mediaulottuvuuteen. Lauperia ja hänen lähipiiriään haastatteleva dokumentti ei juuri käsittelee artistin kulttuurihistoriallista merkitystä, mutta muistuttaa silti kuin huomaamattaan olennaisesta.

Lauperin avoimen lapseānomainen, mutta itsenäisesti ilotteleva ja sydämellisesti sureva, voimakkaasti maalattu ja katuhenkisesti lämmin olemus on sitä karkinmakuisissa keskivaiheissaan sykkivää1980-lukua, joka vähitellen katosi näkymättömiin etenkin Lauperin vanavedessä läpilyöneen Madonnan ylväämmän ja etäisemmän sädekehän voimistuttua. Ellwoodin dokumentti ei aina vältä lajinsa kliseitä, mutta onnistuu etenkin lopussaan kiertämään myös totunnaisimmat ratkaisut.

Cyndi Lauper.

La chimera kertoo rakastettunsa kuolemasta toipuvasta englantilaisesta Arthurista, jonka boheemisesti välinpitämätön ulkomuoto on kuin virkistävä muistutus joistain ei vielä niin kovin taannoisten elokuvien tyypillisistä ajelehtijoista. Arkeologin haasteet jättänyt Arthur auttelee taikavarpunsa kanssa etruskien hautoja ryöstäviä kyläkavereitaan ja keskustelee syvällisiä entisen anoppinsa (Isabella Rossellini) kanssa. Uuden rakkauden mahdollisuuskin astuu tietysti kuvaan.

Rohrwacher luo jonkinlaista uutta, hennon kaunosävyistä ilmettä toscanalaisten kansantarujen perinteisiin, mutta en täysillä syttynyt hänen visiostaan.

Kun muistaa vaikkapa Sergei Paradzhanovin aistikylläiset ja puhuripäiset visiot Menneitten sukupolvien varjoista (1965) alkaen, puhumattakaan Federico Fellinin, Pier Paolo Pasolinin tai Taviani-veljesten myyttitutkielmista, jää Rohrwacherin sinänsä kunnioitettavan tunnelmakeskeinen ja kaiken väliaikaisuutta korostava, ylösalaisinkin kuvan sujuvasti keikauttava elokuva turhan kevyeksi ja varovaiseksi marionettileikiksi – lopulta oikeastaan roikkumaan yhden toismaailmallisen langan varaan.

La Chimera on ensimmäinen Rohrwacherin elokuva, joka tulee Suomessa teatterilevitykseen, ensi-ilta on 19.4. Spring Break tarjosi muutenkin maistiaisia kevään ensi-illoista kuten Margueriten teoreemasta, Havumetsän lapsista ja jo teattereissa pyörivästä Drive-Away Dollsista.

MAHTUI MUKAAN kuitenkin myös elokuvia, joita tuskin muualla heti nähdään. Löyhänä teemana festivaalin kattauksessa oli intohimo.

Tunisilaisen Leyla Bouzidin ohjaama Une histoire d’amour et de désir (2021) seuraa algerialaistaustaisen Ahmedin suunnistamista kulttuurisesti poikkeavien seksuaalisuussuodatusten maastossa. 18-vuotias vakavikko on päässyt opiskelemaan kirjallisuutta Sorbonnen yliopistoon, missä hän tapaa tunisialaisen, elämää sykkivän Farahin. Rakkaus on syttymässä, mutta avoimuuden ja estyneisyyden välinen kuilu on liian iso nuoruuden äkkipikaisuudessa sulatettavaksi. Sattuneesta syystä kirjallisuuden historialla on tietysti jotain inspiroivaa annettavaa, kun tilanne uhkaa karata kokonaan käsistä.

Bouzidin elokuva on melko keskivertoa kerrontaa, mutta se täyttää omat, kielellisesti motivoituneen nuoruuskuvauksen raaminsa lopulta kunnialla. Kiinnostava, mutta turhan pieneksi jäävä hahmo elokuvassa on Ahmedin isä, joka ei luovan alan ihmisenä koskaan löytänyt Pariisista alansa töitä, vaan jäi työttömäksi ja sivulliseksi.

Firas Khouryn ohjaama Alam (2022) osuu ajankohtaisesti palestiinalaisten kokemuksiin. Pääosassa on Galileassa asuva nuori mies Tamer, joka elelee varsin löysää arkea kaveriporukkansa kanssa kiinnostumatta kunnolla juuri mistään konkreettisesta tai tavoitteellisesta. Todellisuuteen havahtumisen klassisissa mittapuissaan Alam on siitä huomattava elokuva, että se ainakin yrittää hivenen palata alueen jumittuneiden elinolojen juurisyihin.

Israelin valtion perustaminen nousee pintaan palestiinalaisten näkökulmasta, kun koulun kansallismielisen opetussuunnitelma alkaa herättää opiskelijoissa vastarintaa. Sytykkeenä yhteiskunnalliselle heräämiselle tässäkin tarinassa toimii rakkaus, jonka ujoa ensisuukottelua Khoury kuvaa hurmaavan herkästi.

1990-LUVULLE, Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin ilmiömäisimmälle vuosikymmenelle, Spring Break palasi kahden elokuvan voimin.

Digitaalisesti esitettiin John Mayburyn poikkeuksellinen Francis Bacon -muotokuva Rakkaus on paholainen (1998), joka jätti aikoinaan varsin vahvan visuaalisen muistijäljen lihallisuudessaan. Sen sijaan Roger Kumblen Julmia aikeita (1999) oli aikansa puhtaasti kaupallista kesäelokuvaa, jota silloin tuskin olisi festivaalilla esitetty. Jos muistan oikein, aikoinaan elokuvaa hehkutettiin Sarah Michelle Gellarin ilkiömäisestä roolisuorituksesta, mutta nykyvalossa näyttelijöistä nousee esiin entistä kirkkaammin nuori Reese Witherspoon matkallaan topakasta mutkattomuudesta tavaramerkkinsä tekeväksi tähtinäyttelijäksi.

Valjuksi elokuva kuitenkin taas jäi, muistuttaen, että Pierre Choderlos de Laclosin kirjeromaanista Vaarallisia suhteita (1782) on tehty epäilyttävän monta keskinkertaista filmisovitusta (Stephen Frearsin vuoden 1988 Valheet ja viettelijät lie niistä paras, mutta hiukan pinnistelty sekin on).

Julmia aikeita esitettiin filmikopiolta, mikä todisti, ettei Bio Rexin esitystekniikan päivityksessä onneksi heivattu vanhaa projektoria pois. Mahdollisuudet kunnon klassiselle elokuvakokemukselle säilyvät rajattomina keskellä Helsinkiä.