Se on niin kuin siinä seisoo. Esimerkiksi noin, vähän pontiuspilatusmaisesti, voisi ainakin englannista suomentua kolmen virolaisen teatterimiehen esityksen nimi. Alkukielellä viroksi se on Kas te olete oma kohaga rahul.

Pysyvyys viittasi heidän Tampereen Teatterikesässä nähdyssä esityksessään kuitenkin enemmän tilaan kuin tekstipuoleen. Siinä tilassa, tällä kertaa Tampereen yliopiston Teatterimontussa, ei ollut näyttämöä lainkaan. Metrin päähän katsomon ensirivistä oli rakennettu näyttämön reunasta reunaan ja lattiasta kattoon peittävä harmaa seinä. Kevyt klaustrofobia iski päälle, kun katsomossa yleisön kanssa olleet esittäjät vakuuttivat, että kaikki tässä tilassa tulee pysymään sellaisenaan alusta loppuun.

It Stays As It Is -nimellä festivaaleilla kulkevan esityksen tekijöistä Juhan Ulfsak on elokuvtöistään ja Kristian Smedsin teatteriprojekteista monille suomalaiskatsojillekin tuttu näyttelijä. Eero Epner puolestaan on näytelmäkirjailija ja taidehistorioitsija, joka on tehnyt teatteria muun muassa Tampereen festivaalillakin takavuosina esiintyneen Theatre NO99: n parissa. Mart Kangro on Viron kansainvälisesti tunnetuimpia koreografeja, joka on aiemmin vieraillut usein Suomessa tanssiproduktioidensa tiimoilla.

TAMPEREELLA NYT nähty trion esitys ei ollut perinteistä esittävää teatteria olleenkaan, sillä eihän sellaiselle ollut edes “oikeaa” näyttämöä, ja miehetkin olivat läsnä omina itsenään, ei rooleissa. It Stays As It Is oli enemminkin hybridi, jossa aineksina oli esitystaidetta, luentoa/monologia, fyysistä teatteria ja yleisöä osallistavaa interaktiivista teatterileikkiä.

Juttu vaikutti kuitenkin varsin tarkkaan käsikirjoiteulta vaikka tämä produktio varmasti elää aina sen mukaan, millaisessa tilassa ja millaiselle yleisölle se esitetään. Pääpointti oli nyt esittämistä enemmän katsomiskokemuksen viipaloinnissa, tilan ja esiintymistilanteen fyysisessä avaamisessa.

Paitsi että niin sanottu näyttämöaukko oli Teatterimontussa “muurattu” umpeen, katsomoon piti myös jättää paljon istuimia vapaaksi. Se välitti viestiä siitä, että katsojia ei välttämättä päästettäisi helpolla, koska esiintyjät tulisivat sukkulomaant yleisön joukossa.

Näin tapahtui läpi puolitoistatuntisen. Joskus vain istuskellen, joskus seisaaltaan “luennoiden” tai riveiltä toisille harppoen; Juhan Ulfsak myös kivuten ja raahautuen riviltä toiselle – ja esityksen fyysisessä kliimaksissa sitten vielä alasti.

Katsojien varsinainen vaivaannuttaminen eli osallistaminen verbaalisessa muodossai jäi kuitenkin lopulta, ja monen monen helpotukseksi, hyvin vähiin.

It Stays As It Is oli alkupuoleltaan aika jaarittelevaa pohdiskelua katsomon fyysistä ulottuvuuksista ja ihmisen tavoista määrittää tilaa. Vasta sitten, kun tähän perusasetelmaan tuotiin vähän vaaran tuntua ja epämukavuustekijöitä – kuten yhden esittäjän heiluminen puolen metrin päässä munasillaan – katsomossa synti kihelmöintiä.

Kolmikko alkoi loppupulella myös ikään kuin rajailla tilaa vielä pienempiin osiin raijaamalla penkkirivien väliin ja jopa katsjien päälle näyttämön peittävästä seinästä tuttuja levyelementtejä. Ne näyttivät painavan melkoisesti, joten toki siinä alkoi selkäpiissä käydä muurahaisten juoksu, kun Mart Kangro huojui selän takana raskas mikä lie kimpilevy käsivarsillaan ja selitti selittämistään. Ja yritti vakuuttaa, ettei taakka niin raskas ole. (Oli se, koetin pois lähtiessäni kohottaa yhtä portaiden viereen sinkoutunutta levyä, mutta ei noussut yhdellä kädellä.)

Vaikka kolmikko paasasi tila-asiaa koko ajan naama aika peruslukemilla, heidän shownsa ei ollut umpivakava. Totisen todistelun lomasta pilkahteli koko ajan pieni ironia, vino hymyily sille, mihin me katsojat odotamme kaiken tämän johtavan. Että se ei lopulta johtanut oikein mihinkään eikä “luennoimisestakaan” ollut tullut erityisen valaistunutta oloa, oli kyllä aika lailla antikliimaksi.