Tälläkin viikolla edestakaisin sahanneet neuvottelut Ukrainan tulevaisuudesta, pakkorauhoineen ja tinkimiskierroksineen tuovat suomalaisille kipeitä muistoja 80 vuoden takaa. Elämme yhä maailmassa, jossa moni koulukiusaajavaltio kavereineen katsoo oikeudekseen viedä pienemmiltään jotain.

Usein kyse on maakaistaleesta tai luonnonvarasta, jota isompi ei oikeasti edes välttämättä tarvitsisi.

Kunhan vaan sattuu haluamaan, ja se riittää syyksi pienemmän potkimiseen.

Suurvallat pyyhkivät äkkiä historiankirjoituksestaan pois etupiiridiilit tai rajojen siirtelyt, eikä herrakansojen taviksiakaan asia jälkeenpäin liikuta.

Tästä saatiin pieni kylmäävä osoitus pari viikkoa sitten. Venäjän ulkoministeriön tiedottaja kertoi, että vuosien 1939-1940 ”neuvostoliittolais-suomalainen konflikti” ei vähäpätöisyytensä takia edes kuulu toisen maailmansodan tapahtumiin.

Meille talvisota on silti yhä jotain muuta kuin sotilaallinen erityisoperaatio.

Nyt perjantaina Yhdysvallat puolestaan julkaisi uuden kansallisen turvallisuuden strategiansa, jossa maa suoraan kehuu aikovansa tukea laitaoikeiston populistivoimia, jotka hajottavat nykyistä Euroopan unionia ja vastustavat sen arvoja.

Sivistynyt demokratiamme on heille – ja nyt myös suurimmalle sotilaalliselle liittolaisellemme Yhdysvalloille – jotain, mistä pitää päästä eroon.

SUURVALLAT TOISTELEVAT tarkoituksella omia narratiivejaan, joilla ne kuorruttavat raadolliset tekonsa ja ahneet tarpeensa.

Kun valetta toistaa riittävän pitkään, ja alkuperäiset kokemusasiantuntijat vähenevät, sitkeimmän sumuttajan tarina jää tekoälyohjelmien syövereihin ja vähitellen nousee totuudeksi tapahtuneista.

Tätä tekee niin Venäjän kuin Yhdysvaltojenkin nykyhallinto: ne valehtelevat virallisilla lausunnoillaan algoritmit puolelleen.

Aikalaiset tietävät puheet palturiksi, mutta jälkipolvien jonnet eivät sitä enää vuosien kuluttua muista, varsinkin jos kysyvät asiasta vain AI-palveluiltaan.

VARMASTI UKRAINAN SODAN päättymisen jälkeen Suomestakin alkaa löytyä ihmisiä, jotka kertovat totena miten Kiova kerjäsi fasismillaan Venäjää hyökkäämään.

Kohta ehkä kuulemme, miten tavallisia venäläisiä ei pidä loputtomiin syyllistää tavallisten venäläissotilaiden tekemistä sotarikoksista, siviilien joukkomurhista tai ukrainalaislasten kaappauksista. Ainakin jos idänkauppa saadaan taas pyörimään.

Osa suomalaistutkijoista näyttää aloittaneen tämäntapaiset pohdinnat jo nyt.

Uusimmassa Ukrainan kriisiä käsittelevässä tietokirjassa muistutetaan, että koko sotku sai alkunsa vain ”vastakkaisten turvallisuusnäkemysten” törmäämisestä ja EU:n karkeista virheistä. Ei siis siitä, että Kremlin imperialistinen yksinvaltias halusi laajentaa etupiiriään asein ja alistaa naapurimaansa.

Nähdäänkö seuraavaksi 25 vuoden kuluttua suomalaisilla tiedostavilla opiskelijanuorilla Z-tunnuksisia tai MAGA-paitoja, ja kuullaanko heidän laululiikkeeltään tarttuvia biisejä Ukrainan natsien hirmuteoista – ihan vain meidän sukupolvemme ärsyttämiseksi?

Vaikea uskoa nyt, mutta kummempaakin kollektiivista sokeutta on Suomen lähihistoriassa ilmennyt.

Aikanaan tässä kaikessa punnitaan pienen kansan suuruus: kuinka pitkään jaksamme muistaa, mikä oli oikein ja mikä väärin?

Vääryyksistä ei pidä loputtomiin uhriutua, eikä kansallista identiteettiä tarvitse rakentaa menneiden kärsimysten varaan, mutta niiden hintaa meille ja muille ei pidä unohtaa.

Entä pitääkö Suomen toimia aina kunniallisesti silloinkin, kun isot valtiot eivät kunniasta piittaa?

Kyllä, sillä vain oikeuden puolella olemalla pieni kansa voi säilyttää arvonsa ja sielunsa.