Tohtori Matti Hannikaisen tutkimus Uudistuva puolue ja hyvinvointivaltio valaisee perusteellisesti sosialidemokraattien politiikkaa vuosina 1957-1975. Hannikaisen teos on viides osa SDP:n historiankirjoitusta.

Hannikaisen tutkimus hahmottelee SDP:n nousua maan suurimmaksi puolueeksi. Se tapahtui hämmästyttävän lyhyessä ajassa, muutamassa vuodessa, kun ottaa huomioon puolueen hajaannustilan 1950-luvulla.

Puolueen kohoaminen hajaannuksesta maan johtoasemaan edellytti eheyttämisen lisäksi hyvin harkittua poliittisaatteellista johtoajatusta, aikaan sopivia lujia johtajia ja joustavaa yhteistyökykyä – ja myös kilpailijoiden virheitä. Mutta eheys oli ensimmäinen ehto.

Sosialidemokraatit kohosivat maan johtoon keskellä rajua rakennemuutosta: siirryttiin agraariajasta teollisuus-Suomeen, jota vauhditti eurooppalaisittain ennätysnopea maaltamuutto. Puolue tukeutui yhteiskunnalliseen tutkimukseen, perusti kymmeniä asiantuntijajaostoja ja -työryhmiä ja laati suuren määrän ohjelmia.

Kansainvälisyys voimistui. Pekka Kuusi (60-luvun sosiaalipolitiikka) ja Mauno Koivisto (laajempaan kansanvaltaan) vaikuttivat puheillaan ja kirjoituksillaan sekä taustatyöllään olennaisesti puolueen politiikan suuntaan kohti kasvua ja teollistumista – ja keskittämistä. SDP oli politiikan valmistelussa monta askelta muita puolueita edellä.

HANNIKAISEN tausta – talous- ja so­siaalihistorian dosentti Helsingin Yliopistossa – hyvinvointivaltion, työelämän ja talouskriisien tutkijana näkyy hänen kirjoitusotteessaan.

Totta kai henkilöillä ja valtakamppailuilla – etenkin hajaannustilanteessa – on keskeinen asema, mutta tämä ei ole peittänyt alleen yhteiskunnan rakennemuutoksen analyysia ja hyvinvointivaltion rakentamista.

Hannikaisen analyysi sosiaalipoliittisista ja työelämäuudistuksista on erityisen vahvaa. Hyvinvointivaltion rakentaminen oli myös keskeinen keino kommunistien ja kansandemokraattien vastaisessa väännössä.

Hannikainen käsittelee henkilökysymyksiä tiukan asiallisesti. Väinö Tanner palasi puoluejohtoon 30 vuoden tauon jälkeen vuonna 1957. ”Järkähtämätön Tanner” – kuten Hannikainen Tanneria luonnehtii – yritti moneen otteeseen eheyttää puoluetta siinä onnistumatta.

Syntyi TPSL, joka kuitenkin hiipui suhteellisen nopeasti. Hannikainen kiteyttää: ”Tannerin puheenjohtajakausi ei ollut menestys.”

Rafael Paasio, ”Sovittelija Paasio” on sosialidemokraattien uuden nousun keskeisin hahmo: eheytyksen päättäväinen loppuun saattaminen, vaalivoitot – etenkin 1964 ja 1966 – suhteet Kekkoseen ja NKP:hen sekä nousu pääministeriksi ja pitkäaikaiseksi pääministeripuolueeksi.

Paasion tehtävä oli kaikkea muuta kuin helppo. K. A. Fagerholm kiteytti helmikuussa 1964: ”On voitettava paljon katkeruutta.”

Neljännelle puheenjohtajakaudelle 1972 yksimielisesti valittu Rafael Paasio johti joukkoja tervehtyneessä tilanteessa: vuonna 1957 vallan ottanut nelikko – Väinö Tanner, Väinö Leskinen, Kaarlo Pitsinki ja Olavi Lind­blom – ei ollut enää puoluejohdossa.

HANNIKAINEN analysoi eduskunta- ja kuntavaalien tuloksia esitellen valittuja sd-edustajia siten, että siitä muotoutuu kuva vähitellen eheytyvästä, uudis­tuvasta ja nuorentuvasta puolueesta.

Eheytyminen ei kuitenkaan estänyt sisäistä keskustelua eikä eriseuraisuuttakaan: pälkäneläisyys ja EEC-sopimuksen vastarinta kertovat siitä.

Pälkäneläisille lähetetty sanoma keväältä 1970 kuvaa Paasion linjaa: ”Olen sanonut aikaisemmin, että puolueessa on katto korkealla ja seinät etäällä, mutta toistan kyllä jo sanomani, että ne kuitenkin ovat olemassa.”

Sosialidemokraattien nousuun liittyvät keskeisesti aktiivisuus ja koko ajan paranevat valmiudet ulkopolitiikassa ja kansainvälisissä kysymyksissä. Tämä oli omiaan lisäämään puolueen vetovoimaa muutoinkin vahvassa myötätuulessa.

PRESIDENTTI Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet ovat erikoinen tapaus. Matka taistelujen vuosista 1950-luvulla ja Honkaliitosta 1961 siihen, että sosialidemokraatit pyytävät Kekkosta ehdokkaakseen, on muutamien vuosien mittainen, mutta samalla asiallisesti pitkä.

Kekkosen puhe 25.9.1964 Paasikivi-seurassa Helsingin Työväentalolla vastaantulosta puoliväliin ja ylikin oli pitkä askel demareiden suuntaan. Pohjustusta oli toki tapahtunut monia vuosia: Mauno Koiviston rooli oli keskeinen.

Väinö Leskisen ulkopoliittinen käännös (Hannikainen nimeää Leskisen Kekkosen ”luottomieheksi”) ja Paasion toiminta veivät samaan suuntaan: suhteet tulivat kuntoon.

Kalevi Sorsa kertoo Kansankoti ja punamulta -muistelmissaan Kekkosen ja SDP:n johdon tapaamisesta keväällä 1975 Königstedtin kartanossa omasta puheenvuorostaan:

”Sosialidemokraattisella puolueella on puoluekokouspäätös, että seuraaviin presidentinvaaleihin puolue asettaa oman ehdokkaan – ja kukapa siihen paremmin sopisi kuin – sosialidemokraatti Urho Kekkonen.”

Onhan tuo aika reippaasti sanottu.

HYVINVOINTIVALTION rakentamisen kahden perusrakentajapuolueen suhteet täyttyivät yhtä aikaa sekä yhteistyöstä että tiukastakin vastakkainasettelusta.

Tanner teki suhteensa silloiseen maalaisliittoon selväksi SDP:n kokouksessa kesäkuussa 1963: ”Suomalaista teollistuvaa yhteiskuntaa johti maan vanhoillisin aines, agraarit.”

Maatalous-ja kehitysaluepolitiikka nostattivat kärhämiä puolueiden välille. Kansanterveyslaki ja peruskoulu-uudistus osoittivat yhteisen näkemyksen yhteiskuntamme rakentamisen suunnasta.

Hannikainen tiivistää historiallisen yhteistyön ytimen teoksensa viimeisessä virkkeessä: ”Alueellisen ja sosiaalisen tasa-arvon sekä kansalaisten yhdenvertaisuuden edistäminen kuuluivat niin työväestöä kuin talonpoikia edustavien puolueiden tavoitteisiin.”

HANNIKAISEN tutkimus sosialidemokraattien politiikasta 1957-1975 on luettava ajan kanssa, ei hotkaisemalla.

Muutamissa tietolaatikoissa tutkija tiivistää henkilöiden kuten Tannerin ja Paasion merkityksen ja joitakin asioita kuten Zavidovo-vuotoa ja sosialidemokraattista ammattiyhdistys- ja naisliikettä.

Runsas kuvitus elävöittää asiatekstiä palauttaen mieliin historian vaikuttajia ja käännekohtia.

Sosialidemokraattien historian kuudes osa tulee vuosituhannen taitteeseen, sanoo historiatoimikunnan puheenjohtaja Erkki Liikanen Hannikaisen teoksen alkusanoissa. Silloin liikutaankin Sorsan, Paasion, Sundqvistin, Koiviston ja Lipposen ajassa – niin, ja Liikasenkin.

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, entinen kansanedustaja ja ministeri (kesk.).