Esitämme Ilkka Kärrylän, Riku Luostarin ja Veikko Isotalon kanssa tuoreessa vuoden 2023 eduskuntavaalitutkimuksessa, että suomalaista puoluekenttää on silti koko itsenäisyyden ajan leimannut vahva jatkuvuus ja käsitys jaetuista eduista.

Suomessa politiikka ei ole jäsentynyt muiden Pohjoismaiden tapaiseksi blokkikilpailuksi. Meillä on monesti muodostettu vasemmisto- ja oikeistopuolueiden välisiä suuria enemmistöhallituksia ja solmittu yli vaalikausien ulottuvia kompromisseja.

Suomessa työmarkkinoiden kolmikantayhteistyö on hillinnyt kilpailevien vasemmisto- ja oikeistoblokkien syntyä mutta samalla vahvistanut hegemonisia enemmistöblokkeja ja konsensusta.

ITSENÄISTYMISEN ja sisällissodan jälkeistä suomalaista politiikkaa halkoi lyhyt kamppailu monarkistien ja tasavaltalaisten välillä sekä sisällissotaa seuranneiden vuosikymmenten vastakkainasettelu ”punaisten” ja ”valkoisten” välillä ja reformististen sosiaalidemokraattien ja vallankumouksellisten kommunistien välillä.

Talvisodan henki mahdollisti korporatistisen työmarkkinajärjestelmän ja sitoutumisen hyvinvointivaltioprojektiin, joka teki suomalaisesta eliitistä Pohjoismaiden yhtenäisimmän.

SKDL kelpasi hallitukseen, mutta kokoomus joutui ”yleisistä syistä” pitkäkestoiseen paitsioon.

1980-luvun siirtymä kohti vapaampaa markkinatalout­­ta, 1990-luvun lama ja Neuvostoliiton romahtaminen veivät pohjaa hyvinvointivaltiohegemonialta ja vasemmiston kannatukselta.

Markkinoiden avautumisen ja EU-jäsenyyden myötä elinkeinoelämän eliitti omaksui globaalin mielenmaiseman ja alkoi irtaantua kolmikannasta.

Nousukaudella 1995-2007 uusliberaalin hegemonian jakanut aikaisempaa enemmistövaltaisempi eduskunta saattoi keskittyä pohtimaan jakovaraa. Epäpoliittisuuden konsensuksessa kaikkien suurten puolueiden hallitukset olivat mahdollisia.

Finanssikriisiä seurannut talouskuripolitiikka suututti äänestäjät, jotka protestoivat rankaisemalla perinteisiä puolueita. Perussuomalaiset pääsi hallitukseen ja lähentyi asteittain perinteistä talousoikeistoa.

Vuosikymmenen vaihteessa vastakkain asettuivat kaksi talouspoliittista linjaa, joista investointeja, valtion vahvempaa ohjausroolia ja verotusta painottanut vaihtoehto on tällä erää hävinnyt äänestäjien suosiossa velkakestävyydelle, työllisyysreformeille ja julkisen sektorin rajoittamiselle.

On siirrytty oikeistohegemoniaan, joka saa mahdollistavat ja rajoittavat raaminsa pitkälti EU:lta.

RATKAISIJAKSI voi jälleen kerran nousta keskusta.

Mikäli puolue jatkaa pesäeroaan vasemmistoon, saatetaan siirtyä pysyvämpään porvarihallitusten kauteen.

Paluu sinipunaan voi olla myös mahdollista, etenkin jos hallituksen muodostaja voi nousta muusta kuin suurimmasta puolueesta.

Konsensuaalinenkin taistelu hegemoniasta pitää politiikan vireänä siinä, missä vaihtoehdottomissa vaaleissa kukaan ei voita.

Kirjoittaja on politiikantutkija ja yleisen valtio-opin dosentti.