Kuvataiteen Turner-palkinnolla tunnustettu Steve McQueen ponkaisi uuden brittielokuvan johtotähdeksi heti ensimmäisellä pitkällä ohjaustyöllään Hunger (2008), joka on tositapaukseen pohjautuva naturalistinen kuvaus Long Keshin pahamaineiseen vankilaan kuolleen IRA:n tasavaltalaisarmeijan marttyyrin nälkälakosta.

Rane Aunimo

Demokraatti

Ohjaajan seuraavassa, seksiriippuvuudesta kertovassa elokuvassa Shame (2011) maisemat vaihtuivat New Yorkiin ja teemat psyykkiseen pahoinvointiin. McQueenin amerikkalaistuminen on edennyt sittemminkin vauhdilla. Oscarilla tunnustettu orjuuden kuvaus 12 Years a Slave (2013) on jo selvästi Hollywoodia, puhuttakoon sitten tuotantoarvoista, ajatusmaailmasta tai taiteellisesta toteutuksesta. Elokuvassa on suuri kansallinen aihe, ja se on palkintosateen mahdollistavalla kaupallisella tavalla rankka katsomiskokemus.

Lynda La Planten kirjaan perustuva Widows (2018) on seuraava askel alaspäin: valtavirtaan pidäkkeettömästi sukeltava kassakalastus ja näennäisen feministinen actionfilmi, josta tunnistaa vain mekaanisen tuotantoputken setelinvihreät odotukset. Ehkä McQueen voi perustella sen tekemistä vanhoille kuvataidekollegoilleen Hollywoodin kyvyttömyydellä tarjota osaaville naisille toiminnallisia päärooleja, mutta pelkkä vähemmistönäkökulma ei riitä onnistuneen lopputuloksen vakuudeksi edes tummaihoiselta ohjaajalta.

Afroamerikkalainen Viola Davis on yksi niistä viihdeteollisuuden sivuosiin sysäämistä lahjakkuuksista, jota ei ole aiemmin nähty menevien luksuselokuvien päärooleissa kahdesta Oscar-palkinnosta huolimatta. Viimein Widows nostaa Davisin räjähtävän yleisöraketin ensemblen avainosaan.

Davis näyttelee valkoisen miehen (Liam Neeson) nainutta Veronicaa, jonka puoliso kuolee ryöstökeikan jälkiselvittelyssä. Lesken harteille jäävät rikollisen siipan velat alamaailman gangsterille (Brian Tyree Henry), joka koettaa puhdistaa virallista julkisivuaan vaaleissa. Tätä ovat vastassa Chicagon työväenluokkaista kaupunginosaa pitkään hallinneen suvun patriarkka (Robert Duvall) ja hänen poliittinen perijäpoikansa (Colin Farrell), joka pelaa kulisseissa omia pelejään.

Jännityselokuvaa ei ole loogisella uskottavuudella tai juurevalla katutodellisuudella pilattu. Mukaan on ympätty mukamas tavallisten duunarinaisten taakaksi niin roisi määrä brutaalia väkivaltaa, juonikasta ryöstösuunnitelmaa ja prostituutiota, ettei sitä voi ottaa vakavasti. Puhtaana viihteenä Widows puolestaan epäonnistuu, koska se on ryppyotsainen ja raskassoutuinen.

Kaikkein surkeimmin falskaa se, että kiehtovimmat hahmot naistrillerissä ovat miehiä, Duvallin läpeensä rasistinen isä ja Farrellin patoutunutta vihaa sisäänsä säilönyt poika. Heidän häijy paatuneisuuteensa on paljon kiinnostavampaa kuin ohuesti kirjoitettujen naisten tympeät patsastelut. Widows kertoo petetyistä ja pettäjistä niin monen onnettoman kurvin kautta, etteivät lopun yllätykset jaksa liikuttaa suuntaan tai toiseen.