Koreilemattoman oloinen elokuvantekijä on kahdella pitkällä näytelmäteoksellaan kerännyt suitsutusta kansainvälisillä festivaaleilla ja kriitikoiden keskuudessa niin, etteivät sille vedä vertoja edes kotimaisen art house -tuotannon legenda Aki Kaurismäki ja tämän kengännauhabudjeteilla valmistamien 1980-luvun työläisklassikoiden päivät.

Kaurismäen tavoin Kuosmanen viis veisaa suuren yleisön ilmeisistä vetonauloista ja tarkastelee maailmaa omasta vinkkelistään piittaamatta kulloisenkin hetken pinnallisista trendeistä. Siinä missä ”Akilandiat” muodostavat itsenäisiä pienoismaailmoja jonnekin nostalgisen menneisyyden ja koruttoman nykytodellisuuden välimaastoon, Kuosmasen hahmotukset ammentavat ajan ja paikan tajusta, jolla on selvästi suoremmin konkreettisia yhtymäkohtia tuntemiimme ihmisiin ja yhteiskuntiin.

Kuosmasta kiinnostavat suurten haasteiden, muutosten mutta myös maisemien keskelle hakeutuneiden yksilöiden intiimit sielunpeilaukset. Hytti nro 6 (2021) sijoittuu lähihistorian Venäjälle, mutta teosta on vaikea kutsua millään muotoa poliittiseksi vaan pikemminkin yleishumaaniksi. Kyse on jälleen kahden ihmisen kohtaamisesta, kuten Hymyilevän miehen (2016) pienessä rakkaustarinassa, joka kasvoi nyrkkeilijä Olli Mäen mestaruusottelua suuremmaksi. Tällä kertaa suhde ei ole perinteisen romanttinen vaan jotakin muuta, josta elokuva kutsuu ottamaan selvää.

HYTTI NRO 6 perustuu tai tarkemmin sanottuna on saanut innoituksensa Rosa Liksomin Finlandia-palkitusta romaanista, jossa tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle. Kuosmasen elokuvan ulkoisista tunnusmerkeistä voisi päätellä samaa, ellei siinä viitattaisi Titaniciin (1997). Kysymys ei ole lavastuksen tai puvustuksen virheestä vaan kuvauksesta, jossa korostuu ympäristön seisahtuneisuus.

Kuosmanen on ottanut muutenkin vapauksia kirjan tulkinnassaan, mutta peruskaava säilyy samana. Tarina sijoittuu pääosin Moskovasta Murmanskiin puksuttavaan junaan, jolla suomalainen opiskelijanainen (Seidi Haarla) haluaa päästä näkemään petroglyfejä, paikallisia kalliopiirroksia. Hytissä hänen matkaseuransa paljastuu rääväsuiseksi ja tunkeilevaksi kaivosmieheksi (Juri Borisov). Matka on loppua alkuunsa epämiellyttävästä ensitapaamisesta.

Öykkärimäisen Ljohan ja itsenäisen Lauran ”pakkoliitosta”, sulkeutumisesta kolkon junan tunkkaiseen hyttiin, voisi pyöräyttää poliittisen vertauksen. Sen sijaan Kuosmanen etsii inhimillistä vaikutinta paheksuttavaan käytökseen ja antaa machoilevalle matkaseuralle mahdollisuuden avautua. Myös Ljohalla on toiveita ja haaveita, joiden alkuun panemiseksi on mentävä kirjaimellisesti maailman laidalle. Laurakin on välitilassa ja suhde venäläiseen naiseen kenties katkolla.

Hytti nro 6:n ydinmehua ovat kuvatun maailman tiheys ja eheys sekä keskinäistä ymmärrystä hakevan kaksikon ohdakkeinen tutustuminen. Jonkun mielestä elokuvassa ei tapahdu juuri mitään. Mielensä avaaville näennäinen tapahtumattomuus on sivuseikka, mutta silti elokuvaa vaivaa sama puute kuin Hymyilevää miestä. Jokin ihmiskuvassa vaikuttaa kaunistellulta.

Häivyttämällä romaanin jyrkkyyksiä Kuosmanen tarjoaa orastavalle ihmissuhteelle nopeammin hyväksyttävän mahdollisuuden, mutta samalla elokuvasta muodostuu oudon varovainen näkemys vastakkaisten todellisuuksien kohtaamisesta. Duunarimiehen ja kulturellin naisen ystävyys syntyy kaikkia todennäköisyyksiä vastaan. Jykevien luonnonvoimien keskellä ohjaajan usko ihmiseen on syvää ja liki ylioptimistista. Jopa kalsea lipuntarkastaja osoittaa ystävällisyyteensä. Huomiota herättävästi elokuvan ainoa roisto on puolestaan suomea puhuva seuramies.

Tässä ajassa Hytti nro 6 on varmasti kutsuva ja tuntuu elokuvalta, joka ei halua repiä rikki vaan yhdistää. Paljon riippuu katsojan valmiudesta, uskosta ja halukkuudesta hyväksyä sen mahdollisuus. Cannesin elokuvajuhlien tuomaristo vakuuttui ja tuliaisina oli festivaalin kakkospalkinto Grand Prix.