Palkittu politiikan aikakauslehti
72€/6kk

Mielipiteet

Hyvinvointivaltio kapitalismin säätelijänä

Kirjoittajan mielestä kapitalismilla ei ole vastuuta enää edes itsestään ja omasta toiminnastaan. Vastuunkantajina ovat veronmaksajat eli pitkälti palkansaajat.

Sosialidemokraattien piirissä ajatellaan usein että hyvinvointivaltio riittää poliittiseksi tavoitteeksi talouden ohjailussa. Hyvinvointivaltio on kiistämätön vastapaino kapitalismin eriarvoisuutta ja kriisejä luovalle toimintatavalle. Saatetaan jopa samaistaa kapitalismi ja hyvinvointivaltio ja torjua kapitalismin kritiikkiä korostamalla hyvinvointivaltion roolia.

Veikko Räntilä

Hyvinvointivaltion rahoitus voidaan järjestää siten, että se ei juurikaan kosketa kapitalismin perimmäistä intressiä, pääoman kasaamista ja omaisuuden keskittymistä omistajien edun ajamisella, voittoja maksimoimalla ja omaisuuden arvoja nostamalla eri keinoin. Kehittyneissä länsimaissa näin on myös käynyt. Hyvinvointivaltion rahoittajana on pääosassa keskiluokka. Suuryritykset ovat pystyneet siirtämään verotaakkansa palkansaajille.

Suomessa verotus perustuu 90-prosenttisesti työn erilaiseen verottamiseen, suoraan tai välillisesti. Suomalaisten suuryritysten käytännössä maksamien yhteisöverojen aste jää puoleen lain tarkoittamasta veroprosentista. Osinkojen määrästä (noin 18 miljardia euroa) kertyy vain puoli miljardia euroa verotuloja valtiolle. Se lisäksi yritykset saavat erilaisia tukia noin kahdeksan miljardia euroa, siitä suoria tukia on 1,2 miljardia euroa sekä verohelpotuksia ja veronpalautuksia noin seitsemän miljardia euroa.

Pääoma kiinnittyy yhä enemmän lyhyen tähtäimen voittoon.

Maatalouden yrityksien bruttokansantuoteosuudesta lähes puolet on julkista tukea. Näiden kaikkien tukien maksajana ovat yhtälailla niin palkansaajat kuin keskiluokkakin. Pääoman vastuu hyvinvointivaltiosta on minimaalinen eikä tämän rahoitus ole muuttanut itse talousjärjestelmän toimintaa pehmeämmäksi tai solidaarisemmaksi.

Kilpailun kovetessa ja voimasuhteiden muuttuessa työlle epäedullisiksi ansiokehitys pysähtyy, työehtosopimusten asema heikkenee, irtisanomissuojaa heikennetään. Pääoma kiinnittyy yhä enemmän lyhyen tähtäimen voittoon. Sitoutunut omistus on harvinaistunut. Valtavat sijoituspääomat on luotu aiemmista voitoista. Nämä sijoituspääomat ovat asemoineet itsensä erilaisiiin rahastoihin, investointipankkeihin, omaisuuden hoitoyhtiöihin ja holding- ja omistajayhtiöihin. Nämä taas ovat asemoineet itsensä salaisuuden suojiin veroparatiiseihin.

Spekulatiivinen finanssivarallisuus on ilmentymä talouden toimintajänteen lyhentymisestä ja varsinaisen tuotannon rahoitustarpeiden syrjäytymisestä. Tämä pääoma ei tavoittele tuotannon ekä tuotteiden kehittämistä vaan maksimaalista voittoa mahdollisimman lyhyellä tähtäimellä. Suuryritysten omistajina on lisääntyvässä määrin niin sanottuja sijoittajia. Nämä liikkuvat vikkelästi yrityksestä toiseen voittonäkymien mukaan. Yrityksen tulevaisuuden varmistus tutkimus- ja kehittämistoiminnalla jää jalkoihin. Investoinnit eivät juurikaan lisäänny, vaikka on noususuhdanne. Näin on tapahtunut kehittyneissä länsimaissa ja Suomessa.

Viime vuosien noususuhdanne on turvannut käyttöasteiden nousun ja työllisyyden parantumisen. Laskusuhdanteessa työllisyys heikkenee ja työttömyys lisääntyy käyttöasteiden laskiessa, investointien vähetessä, automaation ja digitalisaation lisääntyessä sekä voittojen verotuksen pienentyessä. Julkinen toiminta ei pysty korvaamaan menetyksiä verotulovajeen johdosta.

Nykyaikaisena puskurina on sosiaaliturva estämässä kansantalouden kysynnän täydellistä lamaantumista.

Noususuhdanteessa voitot kasvavat ja palkkojen kehitys jää jälkeen. Tätä jälkeen jäämistä on varmistettu Suomessa muun muassa Kiky-sopimuksella. Palkkojen reaalikasvu oli olematonta ja jopa miinuksella vuosina 2008 -2014. Heikkoa kasvua on tapahtunut sen jälkeen. Tästä seuraa tuotannontekijätulojen jakauman vääristyminen.

Funktionaalinen tulonjako, pääoma- ja palkkatulojen jakauma kehittyy pääomatulojen eduksi palkkakehityksen seisahtuessa. Palkkojen kansantuoteosuus on pienentynyt noin 10 prosenttiyksikköä 1970 luvun parhaista lukemista. Ansiokehityksen heikkous tai jopa aleneminen johtaa kulutuksen ja kysynnän ongelmiin kokonaistaloudessa. Kysyntä ei kasva ja talous pysähtyy ja voi jopa taantua. Silloin tuotantoa supistetaan ja ihmisiä irtisanotaan, työttömyys kasvaa ja lama syvenee. Nykyaikaisena puskurina on sosiaaliturva estämässä kansantalouden kysynnän täydellistä lamaantumista. Sekin on kapitalismin vastapainoksi luotu instituutio.

Viime vuosikymmeninä vallitsevaksi noussut ajatustapa, uusliberalismi korostaa voiton maksimoinnin hyvää tekevää luonnetta ja kaiken panemista markkinoille ja kaikkien kilpailemista kaikkia vastaan. Jokainen on oman onnensa seppä. Mitään turvaverkkoja ei tarvita, vaan niiden katsotaan vääristävän kilpailun ehtoja. Talous on yrittäjien, sijoittajien ja pääoman leikkikenttä, tavallinen ihminen on siinä sivuosassa.

Talouden ensisijainen tarkoitus ei tässä ajattelussa ole yhteisen hyvän tavoittelu eikä hyvinvoinnin maksimointi. Uusliberalistinen ideologia pitää sosiaaliturvaa ihmisten aloitteellisuuden ja vastuunoton turmelemisena sekä yritysten kilpailukyvyn rajoituksena. Sosiaaliturvan ajatellaan myös syövän kansantalouden investointeja. Kysynnästä ei olla huolestuneita eikä sen luomasta kasvusta. Hyvinvointivaltio ei ole muuttanut talouden toimintatapaa vaan talouteen, kapitalismiin on tullut uutta jyrkkyyttä ja ehdottomuutta uusliberalismin voittokulun myötä.

Kriisien tuottajana finanssikapitalismille on kehittynyt johtava asema.

Pyrkiessään jatkuvasti lisäämään tuotantoa ja samaan aikaan pienentämään kuluja, muun muassa palkkoja, pääoma aiheuttaa tarjontaylijäämän ja sitä kautta varastojen täyttymisen ja tuotannon käyttöasteiden alentumisen. Seurauksena on tuotannon supistamisen kautta suhdannekriisejä säännöllisin väliajoin. Nämä taas aiheuttavat suurta sosiaalista ja taloudellista kurjuutta ja yhteiskunnallista epävakautta sekä muuttavat yhteiskunnallisia voimasuhteita entisestään pääoman hyväksi. Uusliberalismi ei halua valtiota pelastamaan näitä ”kurjia”, jotka ovat ”oman onnensa seppiä”. Se ei myöskään tunnusta valtion roolia kapitalismin kriisien säätelyssä.

Globalisaation myötä pääoman ei tarvitse enää olla kiinnostunut luomaan riittävää kysyntää tuotannon sijaintimaassa. Uskotaan ja toivotaan, että sitä löytyy maailman markkinoilta. Kapitalistisilla maailman markkinoilla toimii yhä laajemmin sama periaate. Näin kysyntä pyrkii jäämään tarjonnasta jälkeen, ylituotantokriisien riski kasvaa. Suurempi kriisien laji ovat ylivelkaannuttamisen aiheuttamat finanssikriisit. Ne voivat koskea kiinteistöjen, arvopaperien tai johdannaisten arvojen paisuttamista velkakaupalla. Tämän tuloksena perusteettomat arvot romahtavat jossakin vaiheessa, kun sijoittajien usko jatkuvaan hintojen nousuun pettää. Kriisien tuottajana finanssikapitalismille on kehittynyt johtava asema. Nämä ovat esimerkkejä siitä, että markkinat eivät korjaa itseään ellei kriisejä lueta niiden korjauskeinoksi. Kapitalismilla ei ole tarjota pehmeitä keinoja tuottamiensa ongelmien ratkaisemiseen.

Kriisit pudottavat kansantaloudet korkeammalta kasvu-uralta alemmalle, kansantaloudet harvoin kykenevät ottamaan kiinni potentiaalisen kasvun mahdollisuuden. Suomi on vasta nyt saavuttanut finanssikriisiä edeltäneen bruttokansantuotteen tason. On siis menetetty paljon tuotantoa, tuloja, verotuloja ja työpaikkoja. Tässä ilmenee kapitalismin kyvyttömyys ja uusliberalismin myötä haluttomuus työvoiman täysimittaiseen käyttöön ja sitä kautta täystyöllisyyteen.

Modernin talouden päämääränä on oltava täystyöllisyys.

Uusliberalismin myötä on alettu puhua luonnollisesta työttömyydestä. Kapitalismille on siis luonnollista pitää merkittävä osa ihmisistä työttöminä. Sen voisi kuvitella johtavan systeemikriittisiin ajatuksiin. Työttömyyttä syntyy globalisaation, voiton maksimoinnin ja talouden rakennekriisien johdosta. Näiden tuottamia työttömiä, vaikeasti työllistettäviä, tarkoitetaan mainitulla luonnollisella työttömyys-käsitteellä. (Luonnollisena työttömyytenä sitä vastoin tilastoissa tarkoitetaan niin sanottua kitkatyöttömyyttä, kun joudutaan vaihtamaan esimerkiksi ammattia ja kouluttautumaan uuteen ammattiin. Samoin perhesyyt, sosiaaliset sidokset, ynna muut olosuhteiden aiheuttamat liikkumisen esteet kuuluvat tähän ryhmään. Nämä eivät selitä viime vuosien työttömyysprosentteja.)

Päätelmänä tulisi olla, että modernin talouden päämääränä on oltava täystyöllisyys, siis tuotannontekijöiden maksimaalinen käyttö kansan laajojen joukkojen hyväksi. Hyvinvointivaltion tehtäväksi jää työttömyysturvan antaminen ja työttömien koulutus ja tuen järjestäminen. Itse taloussysteemi toimii entiseen tapaan.

Investointien houkuttelu ja verokilpailu tarjoavat pääomalle entistä edullisemman sijaintiedun – vallankäytön tavan. Valtioita voidaan kilpailuttaa. Se tekee kokonaisista valtioista veroparatiiseja. Tähän on jo Euroopan komissiokin osannut tarttua ja saattaa verovälttelijöitä vastuuseen kovistelemalla Irlantia Applelle myönnettyjen suunnattomien veroetujen johdosta.

SDP:n verotyöryhmä on tunnistanut yli kaksikymmentä vähennysoikeutta, joita pitäisi muuttaa.

Yritysten toimintaehtoja helpotetaan sääntelyn purkamisella ja julkisilla tuilla samoin kuin liikekirjanpidon mahdollistamilla tuloksen järjestelyillä ja tuloksen kätkemisellä epämääräisine vähennysoikeuksineen. Tästä seurauksena ovat vähentyvät verotulot. Veroparatiiseja käyttävien suuryhtiöiden verotus voi olla prosentin tai sen osien luokkaa tuloksesta, jota jo on laajoin vähennyksin pienennetty.

SDP:n verotyöryhmä on tässä kunnostautunut ja tunnistanut yli kaksikymmentä vähennysoikeutta, joita pitäisi muuttaa. Yritykset pyrkivät pääsemään eroon kaikista sellaisista kustannuksista, joilla ei ole välitöntä yhteyttä tuloksen lisäämiseen. Tämä on tarkoittanut kaikkien vähänkin yhteiskunnallista vastuuta edustavien menojen karsintaa.

Uusliberalismin myötä opiksi on tullut pääoman arvon kartuttaminen. Liiketoiminnan tarkoituksena väitetään olevan vain tuloksen ja omaisuusarvon lisääminen. Tästä seuraa pääoman siirtyminen maihin, joissa ei tarvitse maksaa kunnon palkkoja, työntekijän sosiaaliturvaa, ei veroja eikä ympäristötuhoja, joita yritys mahdollisesti aiheuttaa. Yritys on tällaisissa tapauksissa kuin ulkoavaruuden olio: tulee – rahastaa – poistuu, jäljelle jäävät työttömät ja turhat rakenteet.

Toisaalta tietyt toimialat haluavat hyvän ja turvallisen liiketoimintaympäristön, infrastruktuurin ja jopa julkisia tukia. Usein julkisissa tutkimuslaitoksissa kehiteltyjä innovaatioita jalostetaan liiketoiminnaksi ilman, että korvausta kehityspanoksista saadaan veronmaksajien hyväksi. Päinvastoin, tuote patentoidaan vielä pitkäksi ajaksi yksityistetyn busineksen toiminnaksi. Kaikki pitäisi saada korvauksetta.

Yrityksen tulisi maksaa asianmukainen korvaus yhteiskunnan turvaamista infrasta ja koulutetusta työvoimasta.

Ympäristölle aiheutuvat haitat ja ongelmat jätetään hoitamatta ilman sääntelyä. Esimerkiksi Terrafame ei tule koskaan keräämään sellaista vararahastoa, jolla sen jäljet Kainuussa hoidetaan. Lakkauttamiskustannuksiksi on arvioitu yli 300 miljoonaa euroa. Yleensäkin kaikki ulkoistetaan, kaikki mikä voidaan. Työntekijöiden muodostaman vastavoiman johdosta on kehittyneissä maissa säädetty tai sovittu pääomalle velvoitteita työntekijää koskevien tuotannon riskien kattamiseen.
(Tästä on Mazzucato & kumppanit tehneet päteviä ja uutta tietoa jakavia raportteja.)

Nykypäivänä ei ole totuttu ajattelemaan, että yrityksen tulisi maksaa asianmukainen korvaus yhteiskunnan turvaamista infrasta ja koulutetusta työvoimasta. Aikaisemmin teollisuus koulutti erityisosaajansa, piti jopa omia ammattikoulujaan. Sitten sai vallan ideologia, jonka mukaan koulutus ulkoistettiin, ja samalla synnytettiin kasvava työelämän vaatimusten ja taitojen kohtaanto-ongelma.

Nyt odotetaan yhteiskunnan koulutustuotannon täyttävän lähes kaikki erityistarpeetkin, viimeistään erillisten työllisyyskurssien kautta. Tuotannon ja osaamisvaatimusten jatkuvasti erikoistuessa (niin sanottu determinaation laki) edessä on mahdoton yhtälö. Menestyskonsepti vaatii paluuta osin vanhaan: erityiskoulutus tuodaan lähelle tuotantoa. Samalla on koulutuksen rakenteita ja jaksotusta uudistettava. Muun muassa kehittynyt logistiikka ja tietoliikenne ovat eräitä palveluita tässä mielessä samoin kuin yliopistojen ja tutkimuslaitosten tutkimustoiminta. Liike-elämän edustajien mukaan tulo yliopistojen hallintoon ja näiden pakottamisella keräämään yrityksiltä osa rahoituksestaan pakotetan yliopistot liike-elämän nöyriksi palvelijoiksi.

Pääoman asianmukainen vastuuttaminen jopa itse kapitalismin tulevaisuudesta ei ole näkyvästi esillä.

Yritysverotuksen perusteeksi hyväksytään sellaisia asioita kuin miten verotus vaikuttaa yrityksen tulokseen ja sijaintiin tai yritysten yhdenmukaiseen kohteluun. Yritysten vastuista ei puhuta saati niiden muusta ohjailusta. Oikeudenmukainen korvaus yhteiskunnallisista palveluista ei kuulu tähän hegemonistiseen puheeseen.

Globaalin kilpailun ja valtasuhteiden muutoksen myötä pääoma vaatii lisää palkkojen ja työehtojen joustoa. Samoilla ajatuksilla perustellaan ideologisesti uusliberalismin vaatimuksia paremmasta hintakilpailukyvystä ja sen tarkoittamista alemmista palkoista sekä työehtojen yleissitovuuden poistosta. EK on esittänyt yhteisöveron laskemista nykyisestään. Verotukselle ei näýtä olevan muuta alarajaa kuin nolla.

Kehittyneestä liiketoimintaympäristöstä yritysten pitäisi kuitenkin maksaa asianmukainen korvaus. Yhteiskunnan sijoitukset siihen ovat olleet mittavat. Näin yritysverotuksen tuoton pitäisi olla moninkertainen nykyiseen nähden. Suuryritykset eivät kainostele käyttää sijaintipaikkakiristystä vaateidensa ja etujensa ajamisessa. Poliitikot ovat hyvin kesyjä esittämään asiallisia vastavaatimuksia.

Nykyään suuryitykset keskittyvät rajat ylittävään voiton tavoitteluun. Valtiot kilpailevat tarjoamalla edullisia liiketoimintaympäristöjä, halpaa ja nöyrää työvoimaa sekä lupauksin hoitaa kaikki liiketoiminnan synnyttämät ongelmat itse asettamatta pääomalle niistä velvoitteita. Hyvinvointivaltion ylläpito edellyttäisi pääoman solidaarisuutta sen ylläpidossa, korvaahan se pääoman luomia ongelmia ja puutteita. Pääoman asianmukainen vastuuttaminen jopa itse kapitalismin tulevaisuudesta ei ole näkyvästi esillä. Pakenemalla tätä vastuuta pääoma jättää hyvinvointivaltion ja koko yhteiskunnan vaikeuksiin, jotka voivat johtaa sen voiton ja omaisuuden arvon kartuttamisen myös kohtalokkaisiin vaikeuksiin.

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE