Ensinnäkin sosiaalisten riskien hallinta on julkisen vallan, ei yksilön tehtävä. Toisekseen jos haluaa saada, on pakko antaa. Vastavuoroisuuden varaan rakentuvassa järjestelmässä kaikki maksavat ja kaikki hyötyvät.

Opintojen myötä kasvoi luottamus hyvinvointivaltion kantokykyyn hädän hetkellä. Viime syksynä sitä testattiin käytännössä, kun kompastuin metsäpolulla.

Leikkauksen vaatineen nilkkamurtuman hoito ylitti odotukseni ja Helsingin Siltasairaalan näköalayk­siöstä muodostui turvapaikka. Jos aluevaalit olisi järjestetty silloin, olisin äänioikeudesta piittaamatta raapustanut äänestyslippuun HUS.

Apuun riensi matkavakuutus, joka kattoi ortopedikonsultaatiot ja fysioterapian yksityisessä lääkärikeskuksessa. Huomaamatta vakuutusyhtiö kiilasi mielessäni hyvinvointivaltion rinnalle soteturvatakuiden tuottajaksi.

Anteliaasta hoivasta vaikuttuneena vakuutin itseni operoitua nilkkaa lukuun ottamatta päästä varpaisiin.

NILKKA kuntoutui, mutta sisäinen sosiaalipoliitikko jatkoi jaakobinpainiaan.

Miten käy julkisen terveydenhuollon kehittämiselle, investointien houkuttelemiselle ja kansalaisten veronmaksuvalmiudelle, kun yhä useampi valitsee vakuutuksen tarjoaman ohituskaistan yksityiselle? Minkä tasoiset palvelut jäävät niille, joilla ei ole varaa tai mahdollisuutta saada vakuutusta?

Jyri Liukko on kuvannut teoksessaan Solidaarisuuskone sitä, miten suomalaisessa järjestelmässä vapaaehtoiset vakuutukset nähtiin pitkään julkisen perusturvan täydentäjinä kilpailun sijaan. Myös vakuutusyhtiöt hahmottivat ja sanoittivat roolinsa riskien jakamisen kautta.

Markkinoiden vapautuessa 1980-luvulla sosiaalinen ja yksityinen vakuutus alkoivat eriytyä ja markkinatalou­den logiikka syrjäyttää tasa-arvon ihanteet.

Keskustelu yksilön vastuusta omasta terveydestään vahvistui samalla kun vakuutusyhtiöt sulautuivat yhteen pankkien kanssa – Liukon sanoin verosuunnittelun ja sijoitusvaihtoehtojen tavarataloiksi.

YKSITYISTEN vakuutusten kysyntä heijastaa hiipu­nutta luottamusta terveydenhuoltoon. Sitä vahvistaa sotea ympäröivä kriisipuhe, vaikka THL:n mukaan sote-uudistus on tarjonnut osalle suomalaisia aikaisempaa parempia julkisia palveluja.

Suurin vakuutusyhtiöiden syliin ajava tekijä lienee ymmärrys hyvinvointivaltion nykyisen rahoituspohjan kestämättömyydestä.

Alue- ja kuntavaaleissa on tilaisuus käydä ennakkoluulotonta keskustelua sosiaalisen ja yksityisen vakuutuksen yhteensovittamisesta hyvinvointivaltion pelastamistalkoissa.

Nykyinen vastakkainasettelu kiihdyttää paitsi eriarvoisuutta myös kaksinaismoralismia. Äänestäjistä moni on kaltaiseni vaivihkaa vakuutettu HUSin kannattaja.

Kirjoittaja on yleisen valtio-opin apulaisprofessori Helsingin yliopistossa.