– Näitä ilmaisuja käyttävien pääasiallinen syöte sosiaalisessa mediassa on todennäköisesti englantia. Kytkös suomalaiseen asiaproosaan on kapea.

Kaikki valta-asetelmaan liittyvät sanat saavat Saarikiven kiihtymään ja nopeuttamaan puhettaan.

– Käyttäjät eivät itsekään tajua niiden olevan sumuttamista.

– Masennuksekseni olen huomannut, että kaikkia ajaa se, että pitää saada Suomi nousuun. Minusta se pitäisi saada pikemminkin laskuun. Rauhoittumaan.

Saarikiveä on vaikea ajatella pelkän suomalaisuuden kautta. Venäjän, viron ja saamen on oltava vähintäänkin mukana. Hän on viettänyt aikaa Venäjällä muun muassa Marin ja Karjalan tasavalloissa, sekä Arkangelin ja Sahalinin alueella. Venäjän murteet, karjala, vepsä, komi ja udmurtti ovat tuoneet oman sävynsä hänen kielivalikoimaansa.

– Venäläinen Saarikivi on pikkuisen röyhkeämpi ja suorempi kuin suomalainen. Virolainen Saarikivi on taas hieman introvertimpi, hän veistelee.

Venäjä on Saarikivelle vapauden valtakunta. Hän voi aistia sen heti ylittäessään Vaalimaan rajan. Venäjällä voi juhlia Suomea reippaammin ja olla kohtuuton.

– Otan erilaisen takakenon. Tuntuu fyysisestikin erilaiselta.

Venäläisen yhteiskunnan valheellisuus tekee siitä Saarikiven mielestä mielenkiintoisen. Se saa ihmiset etsimään todellisuutta fiktiosta, luomaan taidetta. Venäläiset klassikot Tšehov, Dostojevski ja Gogol nousevat Saarikiven arvoasteikossa korkealle. Mitä kohtuuttomampi kirja, sitä parempi.

Saarikivi pohtiikin, onko Venäjän kaltainen ympäristö ideaali merkittävän kirjallisuuden tai musiikin syntymiselle.

– Siitä suuresta vapaudesta demokratiassa ei ole seurannut identiteettien moneutta ja rönsyilyä vaan tasapäistymistä, hän pohtii.

Saarikivi on kunnianhimoinen ja halunnut itsekin menestyä. Se, onko ihminen menestynyt tai ei, on hänen mukaansa hiljaisten sattumien summa. Menestys on väliaikaista, toisten silmissä. Sen asettaminen kontekstiinsa auttoi myös Ultra Bran huippuaikoina. Saarikivi kaipaa yhä toisinaan laulujen sanojen kirjoittamista. Jossain vaiheessa hän ahdistui kuullessaan Ultra Brata jossain kaupungilla. Se oli muistutus kaukaisesta menneisyydestä.

Saarikivi uskoo ihmisen olevan paljon enemmän ympäristönsä kuin omien ajatustensa luomus.

– Elämä ei ole suoraviivaista. Merkitys tulee siitä, millaiset suhteet ovat toisiin ihmisiin. Jos ei synny tarpeita, kipuja, haavoja, reikiä ja koloja, joista voi ottaa kiinni, ei voi syntyä tarvetta toisiin ihmisiin. Ajatus siitä, että ihminen on hyvä tai paha, menestynyt tai ei, on illuusio. Juuri silloin, kun luulet olevasi hyvän puolella, olet itse muuttumassa natsiksi.

Jatkuva elintason kasvattaminen on Saarikiven mielestä syvä suo.

– Meillä on väärät menestystavoitteet. Tiede, kulttuuri ja taide on se, mitä meistä jää. Se on kaikkein tärkeintä, se ylijäämä. Elintason kasvattamisen sijaan yhteiskunta voisi tavoitella yhteisöllisyyttä, hitautta ja viisautta, hän luonnehtii.

Saarikivi tiedostaa edustavansa ajatuksineen julkikristittynä marginaalia. Hän ihmettelee, miksi kaikki soraäänet on saatava hiljaiseksi.

– Miten paljon on vakuuttuneita ihmisiä siitä, että he ovat oikealla puolella.

Vajaat kolme vuotta sitten irakilainen turvapaikanhakija muutti Saarikiven perheen luokse asumaan. Kielitieteilijä on oppinut puhumaan arabiaa ja seuraa nyt arabianmaiden tapahtumia arabiankielisiltä sivustoilta.

– Tunnen kaikennäköisiä natseja. Jos heillä olisi ollut elämässään muutama erityyppinen kokemus, he saattaisivat itse olla samassa tilanteessa kuin turvapaikanhakijat. Toisaalta, jos elämäni olisi ollut jossain kohtaa piirunkin verran erilaista, olisin itse natsi, Saarikivi sanoo.

Lue koko laaja Janne Saarikiven haastattelu torstain Demokraatista.