Koronan iskiessä me suomalaiset pidimme yhtä. Myös politiikan saralla vallitsi laaja yksimielisyys tarvittavista toimista: tukea ihmisille, tukea kunnille, tukea yrityksille ja satsausta rokotteisiin sekä tehohoitoon. Me kannoimme huolta toisistamme, autoimme, kannustimme ja jaoimme vinkkejä uuteen arkeen. Osoitimme sitä kuuluisaa, suomalaista sisukkuutta, opetellessamme uutta arkea.

Kun sota Ukrainassa iski, löysimme jälleen yhteisen tahdon. Sitouduimme pakotteisiin Venäjää kohtaan, Ukrainan tukemiseen sekä pakolaisten vastaanottoon. Osoitimme tukemme Ukrainalle somessa, toreilla sekä lahjoituksin. Myös Nato-ratkaisu tehtiin harvinaisen yksimielisesti ja kansan laajalla tuella. Olimme solidaarisia yli monenlaisten raja-aitojen.

Nyt kun korona alkaa olla osa arkeamme ja valitettavasti myös sotaan Ukrainassa on jollain tapaa totuttu, alkaa keskustelun luonne muuttua. Pahin ei tapahtunutkaan. Korona ei tappanut massoittain ihmisiä, tehohoito kesti kuorman ja jokainen sai hoitoa. Ukrainan sota ei myöskään ole toistaiseksi levinnyt, Venäjä ei hyökännyt Suomeen ja ydinaseetkin ovat vielä pysyneet pelotteen roolissa.

SURULLISTA on huomata se, miten pahimpien kauhukuvien väistyessä, mutta toisaalta kriisin pitkittyessä ja seurausten konkretisoituessa, unohdamme hetkessä keskinäisen solidaarisuuden. Yhä enemmän saavat tilaa ne äänet, jotka kertovat koko ajan tienneensä, että ei se korona ole flunssaa kummempi, huonosti sekin hoidettiin ja rahaa paloi. Tai että oikeastiko meidän pitää Ukrainaa auttaa ja pitäisikö niistä pakotteista kuitenkin joustaa, kun alkaa tämä maailman tilanne käydä kukkarolle.

Se pelko, jota tunsimme ja ne vaatimukset, joita valtiovallalle esitimme, kun halusimme turvaa, unohtuvat hetkessä. Kuten myös niiden toimien tarpeellisuus, joita tehtiin. Kuitenkin – ehkä juuri niiden johdosta pahin ei tapahtunutkaan.

Nyt jos koskaan on kuitenkin aika olla solidaarinen. Elämme edelleen monella tavalla vaikeita aikoja. Monessa perheessä on tiukkaa niin taloudellisesti kuin henkisesti. Lapsemme kasvavat kriisiajassa ja sen seurauksia emme vielä edes tiedä. Juuri tässä kohden emme saa kääntää selkää toinen toisillemme ja todeta, että jokainen pärjätköön miten parhaiten taitaa.

Itsekkyys ei meitä vie parempaan tulevaisuuteen vaan solidaarisuus toinen toisiamme kohtaan niin lähellä kuin kaukana. Parempi tulevaisuus rakennetaan niin, että pidämme huolta toinen toisistamme ja etenkin niistä, jotka tukea eniten tarvitsevat. Ollaan solidaarisia ja sisukkaita – ollaan ihmisiksi.

Kirjoittaja on lehtori (AMK) ja kunta- ja aluepäättäjä (sd.) Kokkolasta.