Kolumnit
15.3.2024 17:09 ・ Päivitetty: 15.3.2024 17:12
Janne Riiheläinen: Demokratiat harjoittelevat puolustamaan itseään – mutta yhteistä tahtoa ei ole vielä treenattu tarpeeksi
Suomi ja muut Nato-maat rakentavat sotaharjoituksillaan uskottavaa puolustusta Venäjän toimia vastaan. Harjoituksilla ei kuitenkaan mitata sitä tärkeintä asiaa: lännen poliittista halua ja kykyä puolustautua.
Viime viikkoina olemme saaneet seurata varsin tiiviisti pohjoisessa käynnissä ollutta sotaharjoitusta. Nordic Response –harjoitukseen (Pohjoinen vastaus) Suomen, Norjan ja Ruotsin pohjoisosissa osallistui noin 20 000 sotilasta 14 eri maasta.
Harjoitus on itse asiassa osa Naton Steadfast Defender –harjoitussarjaa (Vankkumaton puolustaja), jossa harjoitellaan kevään aikana Venäjän hyökkäykseen vastaamista eri puolilla puolustusliittoa.
Jotain yleisestä turvallisuustilanteesta tilanteesta kertoo se, että Steadfast Defender on kokonaisuutena Naton suurin sotaharjoitus sitten Neuvostoliiton kaatumisen. Sotaharjoitus kun on ilmiasu sille, minkä varalle siinä harjoittelevat voimat on rakennettu.
Steadfast Defender kertoo Naton 5. artiklan vaatimuksesta puolustaa yhteisesti liiton jäsenmaita hyökkääjää vastaan. Tätä viestiä kerrotaan paitsi jäsenmaiden veronmaksajille, jotka kaiken kustantavat, myös Venäjälle. Viesti on yksinkertainen: ei kannata.
SOTILAAT käyttävät tästä ilmaisua deterrenssi. Se tarkoittaa pelotetta tai pidäkettä tai oikeastaan vähän kumpaakin. Deterrenssin tavoite on estää vihollista edes yrittämästä.
Venäläisissä esikunnissa kerätään Naton harjoituksesta kaikki mahdollinen tieto ja analysoidaan sitä omien suunnitelmien pohjaksi. Tavoite lännessä on, että harjoituksesta välittynyt tieto ja ymmärrys synnyttää Venäjällä johtopäätöksen, ettei hyökkäys Nato-maahan onnistu tai ainakaan kannata.
Lisää aiheesta
Venäjän talven 2022 suurhyökkäys Ukrainaan perustui ajatukselle, että asevoimat löisivät heikomman naapurivaltion polvilleen muutamassa päivässä. Sen jälkeen kyse olisi ollut enää valtavasta poliisioperaatiosta, jossa miehitetty Ukraina olisi otettu haltuun pitkien pidätyslistojen ja kovien otteiden avulla. Ukrainalaiset, oma presidenttinsä etunenässä saivat estettyä sen, mutta ei Venäjän operaation onnistuminen kovin kaukana ollut.
Mikään sotilaallinen kyky ei luo pidäkettä, ellei sen takaa löydy poliittista tahtoa käyttää voimaa. Venäjän sotilaalliset kyvyt ovat itse asiassa hyvin rajoitettuja verrattuna Naton yhteenlaskettuun voimaan. Silti Kremlillä on puolellaan diktatuurin kyky käyttää väkivaltaa häikäilemättömästi, ilman poliittisia tai juridisia pidäkkeitä.
Mikään sotilaallinen kyky ei luo pidäkettä, ellei sen takaa löydy poliittista tahtoa.
Sotilaat laskevatkin uhkan kaavan olevan tahto kertaa kyky. Isot sotaharjoitukset ja kasvaneet puolustusbudjetit kertovat lännen pyrkimyksestä kasvattaa yhtälön toista puolta, sotilaallista kykyään.
Mutta demokraattisten maiden kohdalla se hankalampi puoli onkin tahto. Juuri sen heikkoutta Putin on käyttänyt hyväkseen viimeiset viisitoista vuotta.
GEORGIAN SODASTA 2008 alkaen Kreml on säädellyt konfliktejaan niin, että se on yrittänyt saada aikaan maksimivaikutuksen minimivahingoilla. Säätely ei aina ole onnistunut. Silti kärjistäen sanottuna Ukraina-hyökkäykseen asti länsimaiden johtajat antoivat askel askeleelta periksi Putinille.
Jos katsotaan lännen tahtotilannetta nyt, tärkein piste on Washingtonissa. Presidentti Joe Biden on johtanut menestyksellisesti Ukrainan auttamista, kunnes Donald Trumpin kannattajat saivat kongressissa estettyä ainakin toistaiseksi tuen jatkumisen.
Mikäli Trump voittaa vaalit, hän sulkenee Ukrainan rahahanat. Marraskuussa käytävät USA-vaalit ovat siksi ukrainalaisten kannalta elämän ja kuoleman kysymys.
Viime päivinä Ranskan presidentti Emmanuel Macron on koventanut puheitaan. Hän on jopa väläytellyt tähän asti täysin mahdottomana pidettyä ajatusta lähettää demokraattisten maiden joukkoja tukemaan Ukrainaa paikan päälle.
Saksa puolestaan tukee Ukrainaa taloudellisesti avokätisesti, mutta kansleri Olaf Scholz kieltäytyy itsepäisesti tarjoamasta maalle merkittävämpää sotilaallista apua – eikä ainakaan “liian” tehokkaita aseita.
Scholzin käytös selittyy osaltaan Kremlin onnistuneella deterrenssillä: Venäjä on luonut vahvasti saksalaisten suuntaan mielikuvaa, että sotilasapu johtaisi Ukrainan sodan laajentumiseen.
KUNHAN Venäjällä saadaan muutaman viikon sisällä presidentinvaalit näyteltyä loppuunsa asti, Putin etsinee jotain tapaa liikuttaa sotatilannetta edukseen. Koko talven ajan on kiihtyvään tahtiin suunnattu länteen hybridivaikuttamista ja johonkin tulokseen se sillä tähtää.
Sotilaallisesti Venäjä ei voi lännelle pärjätä, mutta jokin muu yllätys voi hyvinkin meille idästä tulla. Poliittisena tavoitteena Kremlillä on todennäköisesti yrittää tavalla tai toisella hajottaa lännen rintama, hyödyntäen demokraattisten maiden poliitikkojen haluttomuutta käyttää kovia otteita.
Se yritys voi tapahtua Karhusaarella, Kaliningradissa tai Georgiassa. Tai missä vain. Tavoitteena on tietysti mahdollisimman hankala yllätys, johon länsimaiden ei ole helppoa muodostaa yhteistä kantaa, saati tehokasta vastareaktiota.
Lännellä olisi kykyä vastata vaikka mihin Venäjän toimiin, mutta nimenomaan sitä yhteistä tahtoakin olisi silloin löydettävä.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.