Joulupäivän kaapelikatkomisen ja Suomen nopean, määrätietoisen reagoinnin jälkeen näytti siltä, että tämä Eagle S -tankkerin tapaus oli hyvin selvä. Venäjä sabotoi ohimennen varjolaivastollaan kriittistä infrastruktuuria, aiheuttaakseen haittaa länsimaille.

Sitten Washington Post julkaisi tiedustelulähteiltään saamaansa tietoa, että Itämerellä yleistyneet meri-infran tihutyöt olisivatkin olleet vahinkoja. Tämä herätti ainakin Suomessa ihmetystä, jopa pöyristymisen aallon, koska Venäjähän oli melkein kaikkien mielestä toteuttanut nämä sabotaasit suunnitellusti ja tieten tahtoen.

Seuraavaksi Helsingin Sanomat kertoi, ettei Supo epäile Venäjän olleen Eagle S -aluksen oudon toiminnan takana. Tutkinnan mukaan alus kuitenkin laahasi ankkuriaan meressä sadan kilometrin matkan. Siitä ei siis ole mitään epäilystä, etteikö Eagle S olisi ollut kaapelirikkojen aiheuttaja.

NordStreamin räjäytyksen oikeuskäsittelyssä tulee esiin myös se puoli, että nimeämällä syyllinen, pitää toimia tämän nimeämisen mukaan. Saksassa räjäytyksestä epäiltyjä ukrainalaisia syytetään perustuslainvastaisesta sabotaasista.

Lainmukaisuuden vaatimus, joka estää demokraattisessa oikeusvaltiossa nimeämästä syyllisiä ilman juridisesti merkittävää näyttöä, suojaa tässä Ukrainaa.

Se sama vaatimus suojaa usein myös Venäjää. Yksiselitteistä näyttöä vastuullisesta tahosta erilaisissa hybridi-iskuissa kun on lähes mahdotonta löytää.

AJATELLAANPA esimerkkinä vaikkapa rahtialusta, jonka kapteeni saa jossain satamassa yllättävän ja auktoriteetiltaan vakuuttavan yhteydenoton.

Kapteenille ehdotetaan laivan ankkurin laskemista tietyssä kohtaa väylää ja sen pitämistä siellä tietyn aikaa – mikä ei sinänsä ole laitonta.

(Tropiikin syvillä valtamerillä tai kanaaleissa ankkurin laahaamista käytetään silloin tällöin laivan ohjailun apuna. Takavuosina, kun alukset olivat ohjauskyvyltään kehnompia, siihen jopa kehotettiin merenkulun oppikirjoissa. Toim.huom.)

Ehdotusta voi tukea merkittävillä taloudellisilla palkkioilla tai vaihtoehtoisesti vihjauksella siitä, että seuraavaksi keskustelua jatketaan ikkunattomassa kopissa.

Tällaisesta toimeksiannosta ei välttämättä jää muuta jälkeä kuin osanottajien muistikuvat. Toki jostain valtiollisen toimijan äärimmäisen hyvin salatusta toiminnanohjausjärjestelmästä voi raportti löytyä.

Jos tietoa tällaisesta keskustelusta tiedustelun kautta saataisiinkin, se olisi luultavasti hankittu tavoilla, joita ei kannata kertoa. Julki tullut tieto kun paljastaisi suurella todennäköisyydellä lähteen tai tiedustelukyvykkyyden.

KANSAINVÄLISESSÄ politiikassa voidaan toisinaan ”leikkiä”, ettei jotain ikävää asiaa ole olemassa. Se on osa diplomatian keinovalikoimaa.

Venäjä on käyttänyt tätäkin mahdollisuutta tehokkaasti. Sota Ukrainassa jatkui vuodesta 2014 helmikuuhun 2022 ilman että Venäjä tunnusti olevansa sodan osapuoli. Se myös pakotti muut maat teeskentelemään, ettei Venäjä muka sotinut Ukrainassa.

Tämä tuli hyvin näkyviin Minskin rauhanprosessissa, jossa Putin hyppyytti Saksaa ja Ranskaa eestaas, vaikkei aikomuksenakaan ollut luoda kestävää rauhaa. Tämän prosessin kokemukset on syytä muistaa, jos ja kun nyt päästään neuvottelemaan Ukrainan uudesta rauhasta.

Venäjä voi toimia näin, koska sen ei sisäisesti tarvitse välittää oikeuslaitoksesta, vapaasta mediasta tai äänestäjien näkemyksistä.

Demokratiaan on sisäänrakennettu vaatimus valtiokoneiston toiminnan laillisuudesta ja rehellisyydestä. Elävässä elämässä tässä on tietenkin klappia jonkun verran, mutta ei läheskään samassa mitassa kuin diktatuurimaissa.

Hyvä esimerkki asetelmasta on, että EU:n pakotelistalle joutuneet venäläiset ihmiset ja toimijat voivat valittaa tästä EU-tuomioistuimeen. Siellä on silloin pystyttävä osoittamaan pakotteiden lailliset perusteet. Venäjän omille mustille listoille taas näytetään joutuvan enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti.

PARAIKAA KÄYNNISSÄ on siis ikään kuin ottelu, jossa osallistujajoukkueet pelaavat eri säännöillä. Venäjä kumppaneineen saa varsin vapaasti pelata sikaa, mutta demokraattisten maiden on noudatettava sääntökirjaansa.

Hybriditoimilla nimenomaan isketään demokraattisten maiden laeissa ja säädöksissä avautuviin pehmeisiin kohtiin. Tätä on nähty niin turvapaikanhakuoikeuteen kuin kansainväliseen merilakiinkin liittyneissä tapauksissa.

Tilanne tuntuu perin juurin epäreilulta. Mutta jos me alamme vastavuoroisesti valehdella, sabotoida, ohittaa lakeja, uhkailla, kiristää ja hakkeroida, häviämme omat oikeutuksemme.

Suomi ja muut länsimaat kamppailevat itsevaltiaita vastaan demokratian ja sääntöpohjaisuuden puolesta. Siksi on jatkettava kärsivällisesti ja etsittävä juridisesti kestävät keinot torjua Venäjän laittomuuksia.

Uskon, että hallinnollisesti taitava ja lainkuuliainen suomalainen virkakunta osaa lopulta pärjätä tässäkin pelissä.