Yksi suomalaisen luottamusyhteiskunnan keskeisiä elementtejä on luotettava ja harkitseva hallinto – jonka kääntöpuolena on tietty verkkaisuus. Viranhaltijat ovat lainkuuliaisia, korruptio on vähäistä ja koneisto valmistelee osaavasti asioita poliitikoille päätettäväksi. Puutteineenkin suomalainen tapa hallinnoida hitaasti ja huolellisesti on tuottanut hyvän tuloksen.

Ajattelimme, että näin voisimme toimia myös sotilaallisessa liittoutumisessa.

Ennen talvea 2022 taustalla oli hieman hahmoton oletus siitä, että jos Suomi joskus liittyisi Natoon, se tapahtuisi näin. Ensin kansakunta keskustelisi aiheesta pitkään ja perusteellisesti, sitten kantaa kysyttäisiin kansanäänestyksellä – josta siitäkin keskusteltaisiin vielä yksi kierros.

NÄIN EI sitten käynyt. Suomi putosi puusta ja tanner vaan tömähti Naton päämajan pihalla, kun pää pyörällä olevat suomalaiset toivotettiin mukaan puolustusliittoon.

Asettuminen tapahtuu yhtä vauhdikkaalla jatkumolla kuin liittyminen. Meillä ei ole aikaa miettiä kaikkea huolellisesti, vaan eteen tulevat haasteet on ratkottava nopeasti. Tämä koskee paitsi virkakoneistoa, myös poliitikkoja.

Juuri tällainen äkkinäinen tilanne syntyi, kun viime viikonloppuna Suomen ja Viron väliltä katkaistiin kaasuputki ja tietoliikennekaapeli. Kun kahden Nato-maan väliseen kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuu hyökkäys, teko koskee koko liittokuntaa.

TAPAHTUNEEN julkistaminen ei sujunut ihan kunnialla.

Ensin dramatiikkaan taipuvainen toimittaja kertoi paljastuksena tulossa olevasta tiedotustilaisuudesta, jossa käsitellään “vain valtiojohdon tiedossa” olevaa asiaa.

Vuodossa kerrottu aika ei pitänyt paikkaansa ja lopulta selvisi, että hallitus tiedottaakin asiasta myöhemmin. Tämän jälkeen presidenttikin ehti jo omilla sivuillaan kertomaan asiasta ennen hallitusta.

Pääministerillä oli toki hyvä syy lykätä tilaisuutta, sillä samaan aikaan eduskunnassa aloitettiin tärkeä budjettikäsittely.

Samalla putkiasiaa piti koordinoida paitsi Viron, myös koko Naton kanssa. Siinä on vastikään aloittaneilla ministereillä esikuntineen tekemistä.

Pääministeri Petteri Orpon (kok) pääviesti tiistain tiedotustilaisuudessa olikin, että energiaa riittää ja bitti kulkee. Orpon luonnehdinta siitä, että Suomi on kriiseihin varautumisen suurvalta, ei ole tuulesta temmattu.

(Valittu tiedotuslinja korostaa tiedettyjen faktojen niukkuutta. Putken vauriot on videoitu ja valokuvattu – mutta toisin kuin Suomessa, Viron merivoimien komentaja on uskaltanut kuvailla yleisölle miltä merenpohjassa nyt näyttää.)

PUTKI-ISKUN yksi tarkoitus (kiusanteon ja epävarmuuden kylvämisen lisäksi) voisi olla vaikuttaa Suomen Nato-sopeutumiseen.

Venäjä käyttää neuvostomenetelmien peruina refleksiivisen kontrollin mallia, jossa tavoitteena on saada vastapuoli tekemään refleksinomaisesti, vanhasta muistista haluttuja päätöksiä. Jos Venäjä arvaa aina miten kohde reagoi, se pystyy pitämään aloitteen hallussaan koko ajan.

Suomen nyt äkillisissä kriiseissä valitsemat toimintatavat muovaavat väkisinkin sitä, millainen Nato-maa Suomesta tulee. Toimimmeko selkäydinreaktiolla johonkin vanhaan YYA-ajan tapaamme, vai uskallammeko luoda uutta.

Virkaiältään vielä kovin nuori hallitus ei voi valmistella toimintamallejaan rauhassa, vaan Kremlin aiheuttama paine pakottaa toimimaan ja reagoimaan reaaliajassa.

Samaan aikaan Suomessa keskeiset toimijat ovat vaihtumassa. Uuden presidentin lisäksi ensi talvena Puolustusvoimatkin saa uuden komentajan. Molempien on hypättävä turvallisuuspolitiikan liikkuvaan junaan vauhdissa.

Joten nyt valtiojohdon pitää akuutteihin uhkatilanteisiin puuttumisen lisäksi sopeutua ja sopeuttaa Suomea Naton tapoihin, sekä hankkia Suomelle puolustusliitossa mahdollisimman vahva asema.

Toivottavasti kaikkeen tähän on varattu riittävästi resursseja. Tai jos ei ole, varatkaamme pian lisää.

Nyt tehtävien ratkaisujen kanssa kun tulemme elämään vielä pitkään.