Sekä Varsovan liitto että Nato olivat 1940-luvun lopulta alkaen rakentaneet toistensa varalta sotilas- ja kalustomäärältään valtavia asevoimia. Sotilaalliset voimasuhteet olivat merkittävä osa myös poliittista kamppailua.

Kun Neuvostoliitto romahti ja entinen itäblokki lakkasi olemasta, rauhanosingoista tuli jokavuotinen saavutettu etu. Rauhantila muuttui mielissämme ikuiseksi, ja demokraattisissa maissa ajettiin asevoimia alas.

Asevelvollisuudesta, joka sekin on kansantaloudellisesti merkittävä asia, luovuttiin hyvin monessa maassa. Samoin kävi sellaisille raskaille asejärjestelmille, joita pidettiin vaikkapa rauhanturvaamista ajatellen tarpeettomina.

KRIMIN valtaus 2014 muutti monia valmiusasioita, muttei kaikkea kokonaan. Viimeistään Venäjän viime vuoden Ukraina-hyökkäyksen jälkeisen laajan rintamasodan pitkittyessä on selvää, ettei rauhanosinkoja ole lähitulevaisuudessa jaettavissa.

Käynnissä on suuren mittakaavan asevarustelu, jonka avulla demokraattiset maat jälleenrakentavat kykyään aluepuolustukseen.

Venäjä alkoi uudestaan kasvattaa asevoimiensa mahtia jo 2000-luvun alussa, kun maa vaurastui energianviennillä. Georgian sota 2008 osoitti venäläisjoukkojen kyvyissä useita vakavia puutteita, ja seurauksena oli suuri uudistusaalto.

Tietenkään nyt Ukrainassa nähdyn perusteella uudistusten onnistumisesta ei voi kovin hyvää arvosanaa antaa.

Paraikaa Venäjä on siirtymässä yhä totaalisemmin sotatalouteen. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että sodankäynnin tarpeet tulevat valtion rahankäytössä ensimmäisinä.

Ruplia käytetään tankkien, ei päiväkotien rakentamiseen ja nuorista miehistä ei kouluteta työvoimaa vaan miesvoimaa. Tankit palavat, nuoret miehet kuolevat tai vammautuvat.

Bruttokansantuotteessa sodankäynti näkyy kasvattavana tekijänä, mutta mitään hyvää se ei tuota venäläisten tulevaisuudelle. Päinvastoin.

SOTATALOUTEEN siirtyi myös Ukraina, koska sen oli pakko. Kun maan olemassaolo on uhattuna, valtion on käytettävä varansa sotaponnisteluihin. Samaan aikaan on jo käynnissä suunnittelutyö maan jälleenrakentamiseksi.

Viime kevään orastava optimismi on tosin hiipunut, kun vastahyökkäys Venäjän vahvoja puolustuslinjoja vastaan näyttää edenneen toivottua hitaammin.

Ukrainan sodankäynti perustuu täysin demokraattisten maiden avun varaan. Kyse ei ole vain aseista ja ammuksista, vaan myös tuesta yhteiskunnan pyörittämiselle. Teitä on korjattava, vanhuksia hoidettava ja lapsia opetettava, vaikka on sota.

Ukraina rakentaa samaan aikaan itselleen uutta aseteollisuutta, osin länsilisenssien varassa. Ruotsi on jo sopinut panssariajoneuvojen tuotannon aloittamisesta ja Patria tutkii samaa mahdollisuutta.

Loppui sota milloin tahansa, sen jäljiltä Venäjällä on naapurinaan hampaisiin asti aseistautunut, Nato-yhteensopiva ja Kremlille ainakin sukupolven verran vihamielinen Ukraina.

VARMUUSVARASTOISTA käyttöön saatavat aseet ja ammukset ovat kulutussodassa yhä isompi asia.

Venäjä on joutunut turvautumaan jopa Pohjois-Koreaan saadakseen paikatuksi ammusvajettaan. Samaan aikaan lännessä mietitään, kuinka pitää yllä ja jopa kohentaa omaa puolustuskykyä mutta toisaalta varustaa Ukrainaakin riittävästi.

Talousnäkökulmallakin lännen on järkevää pysäyttää Putinin Venäjän aggressio nyt Ukrainassa eikä myöhemmin jossain muualla, omilla rajoillaan.

Tämä tarkoittaa sitä, että lähivuosina länsimaissa jaetaan vain sodan osinkoja. Ne päätyvät aseteollisuutta omistavien kukkaroon.

Tosin niin kauan kun vapauden hinta on meille vain rahaa, silloin se on vielä edullista.