Jokaista aselähetystä miettiessä länsimaissa on jouduttu arvioimaan, johtaako juuri tämän järjestelmän antaminen sodan laajenemiseen – koska Venäjä niin vihjaa. Tämä on luonut aseavulle poliittisia kynnyksiä.

Yksi ulottuvuus tässä pelottelussa ovat ydinaseet. Ne ovat sotilaallisesti melkeinpä ainoa syy demokraattisille maille pelätä aidosti Venäjän asevoimaa. Toki se on vertaansa vailla oleva syy.

Viime kuukausina moni asiantuntija on arvioinut, että länsimaiden sota Venäjän kanssa olisi lähivuosina mahdollinen, jopa todennäköinen. Välillä mediassa on näistä uutisoidessa lipsuttu suorastaan hysterian puolelle.

UKRAINAN tukemisen tarvetta on samalla tavalla perusteltu Venäjän jatkuvilla hyökkäyshaluilla. Jos Venäjä ei koe riittävän karvasta tappiota Ukrainassa, hetken toivuttuaan se jatkaa sitä sotaa tai aloittaa uuden. Tätä sinällään ihan rationaalista ajatuskulkua on käytetty piiskaamaan pois väkisinkin esiin nousevaa sotaväsymystä.

Tavallaan Kremlissäkin pelätään sodan laajenemista. Putinin hallinnolla on jatkuva pyrkimys pitää sota poissa venäläisen yhteiskunnan arjesta.

Toki tulevien presidentinvaalien jälkeen voidaan tehdä isompiakin liikkeitä. Vaalien tulos ei siis ole mitenkään auki, mutta teatterinakin vaalit ovat epäjatkuvuuskohta, josta voi alkaa pursua näkyviin tyytymättömyyttä.

VENÄJÄ on kuitenkin sotinut yksipuolisesti jo kymmenisen vuotta demokratioiden kanssa. Venäjän sodassa länttä vastaan on tehty salamurhia, räjäytetty ammusvarikoita ja sotkettu vaaleja.

Tämä poliittinen sota huipentui loppuvuodesta 2021 demokraattisille maille esitettyyn vaatimukseen Euroopan uudesta turvallisuusarkkitehtuurista ja Venäjän etupiiristä.

Vaatimukset tyrmättiin, mutta ne ovat edelleen voimassa. Suurhyökkäys Ukrainaan oli ja on osa näiden pyrkimysten toteuttamista. Tästäkään eteenpäin Venäjällä ei näytä olevan muita mahdollisuuksia ajaa näitä tavoitteita kuin sotilaallisesti. Siksi hyökkäys muuallekin kuin Ukrainaan on ihan looginen mahdollisuus.

Sitä ennen Venäjän pitäisi vain saada Nato poliittisesti hajalle. Unkarin itsevaltias Viktor Orban toteuttaa sitä omalta osaltaan, ja Kremlissä odotetaan kieli pitkällä Yhdysvaltain ensi marraskuun presidentinvaaleja.

Donald Trumpin valinta olisi Putinille jättipotti, joka saattaisi napsauttaa Naton pois päältä. Myös EU:ssa ensi kesän eurovaaleissa ennustetaan voittoa Putinin poliittisille liittolaisille, äärioikeistoryhmille.

TALOUDELLISESTI Venäjällä ei vielä ole kykyä kovin vakavaan sotilaalliseen pullisteluun rajoillamme.

Maan asevoimat ovat menettäneet Ukrainassa valtavasti sotilaita ja kalustoa. Monet EU-maiden rajoilla olevat Venäjän varuskunnat ovat vajaamiehityksessä, koska sotilaallinen suorituskyky on keskitetty Ukrainaan.

Kreml on kuitenkin edennyt järjestelmällisesti sotataloutensa käynnistämisessä, ja vähitellen se parantaa asevoimien materiaalista tilaa.

Jonain päivänä Putin voi laskea, että Venäjä on voimistunut – tai demokraattiset maat heikentyneet – tarpeeksi myös sotilaallisen painostuksen käyttämiseen.

Sodan uhkaa saattaa lisätä myös sekin, ettei Putinin hallinnolle tuota vaikeuksia käyttää kaikkia keinoja vallassa pysymisekseen – ja rauha saattaisi uhata vakavasti Kremlin valta-asemia.

Nimittäin vaikka Kreml näyttää kestävän tappiollistakin sotaa hyvin, rauhaa se ei todennäköisesti kestäisi.

Kun rauha tulee, kansa alkaa Venäjälläkin esittää kohtalokkaita kysymyksiä siitä, minkä takia sodittiin ja mitä menetyksillä saavutettiin. Näihin Putinilla ei ainakaan toistaiseksi ole vastauksia. Valheetkaan eivät ihan kaikkeen riitä.

LÄNSIMAIDEN pitää tietysti varmuuden vuoksi varautua Venäjän kanssa käytävän sotilaallisen yhteenoton mahdollisuuteen.

Silti todennäköisempää on pitkään jatkuva, kitkutteleva konflikti, jota käydään meilläkin pääasiassa muuten kuin sotilaallisin keinoin. Näistä sisäpoliittinen repiminen ja riidankylväminen ovat tehokkaita yhteiskuntien halvaannuttajia.

Putinin Venäjä luottaa siihen, että he väsyttävät ja usuttavat vastustajamaidensa kansalaiset käyttämään demokratiaa itseään vastaan.