Itse pidän haastattelun merkittävimpänä antina sitä, miten se saa näkyviin Putinin imperialistisen Venäjän ja demokraattisissa maissa tällä hetkellä kukoistavan radikaalin oikeistopopulismin yhteensopivuuden.

Yhdysvaltalaisen Trump-yleisön suosima Tucker Carlson on opportunistina itse asiassa varsin tyypillinen Kremlin propagandan työkalu. Hän haluaa huomiota ja katsojia, puhuen ja tehden asioita vain omaa näkyvyyttään silmällä pitäen.

Tämä kävi erinomaisesti ilmi, kun erään oikeudenkäynnin yhteydessä Carlsonin yksityisviesteistä paljastui, ettei hän oikeasti voi sietää Trumpin käytöstä. Tämä ei estänyt häntä olemasta julkisuudessa läntisen mediakentän näkyvin Trumpin fani.

Tucker Carlson tietää ja myöntää itsekin taivuttelevansa totuutta mieleisekseen. Kun Carlson joutui muutama vuosi sitten vastaamaan televisiossa esittämistään valheistaan oikeuteen, hän puolustautui sillä, että jokainen järkevä katsoja epäilee hänen puheitaan epätosiksi. Tuomarikin piti puolustusjuristien näkemystä paikkansa pitävänä.

SUOMESSAKIN jopa jotkut populistipoliitikot toistivat somessa narratiivia, että haastattelun tekeminen todistaa Carlsonin olevan kunnon journalisti – koska kukaan muu länsikollega ei ole muka aiemmin halunnut haastatella Putinia.

Oikeasti länsimainen media on esittänyt Putinille lukemattomia haastattelupyyntöjä myös Ukraina-suurhyökkäyksen alun jälkeen, mutta niihin ei ole suostuttu. Venäjän järjestelmän ydin on, että Kreml määrää, mitä media kysyy, esittää ja miten. Länsimaiset toimittajat sen sijaan kysyisivät mitä haluavat, ja tekisivät juttunsa riippumatta Kremlin toiveista.

Disinformaatiokentän toimijoiden mielestä Carlsonin tekemän haastattelun kritisoiminen kumpuaa pelosta ja vihasta. He myös korostivat haastattelun tuovan esiin uusia asioita ja paljastavan piilotettuja totuuksia – vaikka Venäjän hallitsija ei siinä sanonutkaan mitään erityisen uutisarvoista.

HAASTATTELUHETKI oli myös osa Putinin venäläisille suuntaamaa viestiä. Tästä kertoo se, että haastattelu venäjänkielisine litterointeineen löytyy Kremlin sivuilta. Putin haluaa osoittaa, miten Yhdysvalloista asti tullaan häntä haastattelemaan ja miten hän hallitsee tilannetta.

Carlsonin osaksi tässä jää esittää kriittisen länsimaisen journalistin roolia, mutta tietysti tarkkaan käsikirjoitettuna, ilman oikeaa kriittisyyttä ja journalismia.

Haastattelun kehystys sekä haastateltavan että haastattelijan puolelta on samanlainen: rohkeat miehet kohtaavat voidakseen kertoa maailmalle, mitä siltä on kätketty.

Tämän asetelman eräs seuraus on, että näiden kahden kannattajat suhtautuvat nyt toisiinsa suotuisammin. Venäjällä Carlson on kerännyt jo pitkään ylistystä ja Putin epäilemättä näyttäytyy nyt Carlsonin faneille positiivisemmassa valossa. Myös haastattelun saama kritiikki luo lämpimämmän siteen kaksikon ja heidän kannattajiensa välille.

Jotain samankaltaista tapahtui aikoinaan Suomessakin, kun MV-sivustoa vetänyt Ilja Janitskin ja dosentti Johan Bäckman olivat yhdessä syytettyinä oikeudessa. Tämä lisäsi Bäckmanin sympatioita myös maahanmuuttovastaisissa Janitskinin faneissa.

ON HYVIN tiedetty fakta, että Venäjä on jo pitkään panostanut yhteyksiinsä demokraattisten maiden laita- ja äärioikeistoon. Europarlamentissa nähdään selvästi, miten Kremlin ystäviä löytyy jonkun verran äärivasemmalta ja paljon äärioikealta.

Jälkimmäisen ryhmän ennustetaan ottavan ison voiton ensi kesän eurovaaleissa. Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi on myös täysin mahdollinen.

Tämä Carlson-haastattelu on jälleen yksi todiste siitä, miten Putinin Venäjä yrittää päästä vaikuttamaan demokraattisiin maihin radikaalin oikeistopopulismin kautta.

Sillä, mitä haastattelussa puhuttiin voi olla jotain merkitystä, mutta paljon vähemmän kuin sillä, mitä haastattelusta puhutaan.