Suosittu prognoosi tuntuu olevan puolueen vääjäämätön kutistuminen. Toisaalta muistetaan muistuttaa, että on keskusta ennenkin noussut vastaavasta alhosta ja voisi yllättää jälleen.

Tosin nykypäivän puoluekartalla keskustan tämän hetken 12 prosentin kannatus voi olla jopa kohtuullinen tulos siinä mielessä, että sillä saattaa saada tuntuvastikin vaikutusvaltaa hallituksessa. Yleinen näkemys onkin, että vaaleissa alle 14 prosentin saldoon jäänyt kepu pärjäsi kesän hallitusneuvotteluissa varsin hyvin.

Keskusta mieltää omaksi vahvuudekseen sen, että keskeltä se pystyy toimimaan hyvin niin oikeisto- kuin vasemmistopohjaisissakin hallituksissa. Analyysin voi kuitenkin kyseenalaistaakin. Pitäisikö sittenkin kallistua jonnekin?

Nykypolitiikassa erilaiset arvokysymykset, liberaali–konservatiiviakseli, ovat myös noussut arvoon arvaamattomaan. Näissäkään kysymyksissä keskusta ei oikein profiloidu, poikkeuksena tietysti kaikkinainen kotihoidontukeen puuttumisen vastustus.

– En koe olevani missään äärilaidassa. En liberaali-konservatiivi-akselilla, en kaupunki-maaseutu-akselilla, vaan vahvasti siinä keskustalaisella keskikentällä, puolueen puheenjohtajaksi pyrkivä puolustusministeri Antti Kaikkonen linjasi Ylelle.

Vaikka tällainen ajattelu saattaa toimia elämänfilosofiana, onko argumentointi poliittisesti toimivaa näinä päivinä, joina politiikka on palaamassa politiikkaan? Mikä on keskustalaisen keskikentän ydinviesti juuri nyt? Saako keskeltä edes läpi sellaista viestiä, joka tulisi kuulluksi?

Kovin vahvalta ei kuulosta myöskään toisen puheenjohtajaehdokkaan Katri Kulmunin linjanveto, jossa hän nostaa politiikanteon keskiöön lähiyhteisöt. Kulmuni puhuu niin ikään Ylellä:

– Konservatiivit ja liberaalit ovat aina mahtuneet keskustaan, koska keskustalaisia yhdistää omaan lähiyhteisöön vaikuttaminen. Ihmiset saavat olla näistä kysymyksistä sitä mieltä kuin ovat.

Asia kunnossa.

Kulmuni ja Kaikkosen puheenjohtajakampanjan aikaisia mielipide-eroja tuskin osaisi nimetä paraskaan kepu-asiantuntija. Joka aamu on kuitenkin armo uus. Tänään kello 17 Helsingin Sanomatalossa alkavassa tentissä on jälleen mahdollisuus parantaa.

Viime kaudella eduskunnan jylhillä käytävillä kokoomusjohto suorastaan naureskeli sille, ettei keskusta pysty ottamaan hallituksen saavutuksista kuten vaikkapa työllisyysasteen noususta itselleen minkäänlaista kunniaa.

Kokoomus korjasi potin, vaikka möhlikin hoitajamitoituksen kanssa pääministeripuolueen aseman demareille.

Keskusta sai hallituksessa yksin kantaa vastuun muun muassa perusturvan leikkauksista. Tämä oli myrkkyä puolueen alkiolaisille juurille, ja juureville kannattajille.

Puolueen johtohahmojen keskikentällä seisoskelu ei auttanut, kun kansa suunnisti uurnille.

Keskustan sisältä on sittemmin nuristu, että puolue kyllä hallitsee politiikan teon, muttei sen jälkeistä viestintää, jossa ansioista otetaan kunnia. Tätä mieltä oli muun muassa eduskunnan jättänyt konkari Sirkka-Liisa Anttila hiljattain Ylen Politiikkaradiossa. Samaa on sanonut Juha Sipiläkin.

Sipilän hallituksessa ja johdolla keskusta ajautui aatteellisessa mielessä ikään kuin äänensä ja kiukkunsa tukahduttaneen sisäisen opposition asemaan. Kokoomus vei.

Toki voi olla, että yrityspomona maineensa hankkineen Sipilän sisäinen ääni ei tällaisesta kehityksestä juuri varoitellutkaan. Kentällä voitiin kuitenkin pahoin.

Nyt keskusta on jälleen hallituksessa, tällä kertaa vasemmistopuolueitten kanssa. Nähtävillä on jälleen samanlaisia pieniä sisäisen opposition kaikuja. Joskin puolue pitää nyt jonkin verran enemmän ääntä itsestään, kuin harjoitellen viime kaudella unohtunutta viestintää.

Tosin Sipilän vetäytyessä taakse, keskustan ääntä on käyttänyt lähinnä valtiovarainministeri Mika Lintilä, joka ei ole puheenjohtajakisassa mukana.

Keskustan viestinnän sävyyn Rinteen (sd.) hallituksessa luonnollisesti vaikuttaa myös kirstunvartijapuolueen asema. Niinpä eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kurvinen on ilmoittanut, ettei puolue päästä Suomea ”holtittomasti velkaantumaan” ja että puolueen tehtävä hallituksessa on ”pitää vihreät kurissa”.

Keskustan kentällä saatetaankin nyt pohdiskella, onko keskusta hallituksen elvyttävää politiikkaa ja tähän liittyviä erilaisia satsauksia vastaan. Ja miten puolue oikeasti suhtautuu ilmastonmuutokseen? Ryhtyykö se jälkimmäisessä ikään kuin hovikelpoisemmaksi vastustajaksi vihreille perussuomalaisten sijaan.

Politiikan blokkiutuessa sijoittuminen poliittisen keskustaan on entistä vaikeampi tehtävä. Kentis viestinnänkin vaikeudet johtuvat osin tästä.

Hallituksen sisällä keskustaan upottautuminen saattaa tietää automaattisesti tyytymättömän vastarannankiisken, vaimean sisäisen opposition asemaa.

Jos nykyinen hallitus menestyy, tuleeko keskustalle, vaikka sen kädenjälki hallitusohjelmassa näkyykin, taas hankaluuksia korjata mahdollinen poliittinen hyöty? Hallituksen epäonnistuessa hyötyjä olisi joka tapauksessa minkään puolueen vaikea kuitata.

Poliittinen keskusta on suomalaisessa politiikassa edelleen keskeisessä asemassa, mutta siinä maastossa on yhä vaikeampi liikkua.

Onko niin, että jos on aivan keskellä, ei lopulta ole enää oikein missään?