Silmät tuikkivat ja hymy levenee, kun Homaira Qadare muistelee varhaista lapsuuttaan Afganistanissa. Suku oli suuri ja tiivis – kaikki olivat lähellä toisiaan ja yhteen kokoonnuttiin juhlimaan milloin häitä, paaston päättävää Eidiä tai uuttavuotta.

– Meillä oli aina tapana, että juhlissa syödään ja tanssitaan kunnolla. Oli rakkautta ja ruokaa. Pienissäkin juhlissa oli paljon vieraita, yli sata. Sitten kaikki meni sekaisin, kun talibanit tulivat. Olin kahdeksanvuotias.

Koulut suljettiin. Yliopistossa englantia opettanut äiti ei saanut mennä töihin. Ulkona naisten piti pukeutua vartalon ja kasvot peittävään burkaan. Ihmisiä tapettiin. Sukulaiset pakenivat perhe toisen perään ulkomaille. Lopulta myös Qadaren isä joutui pakenemaan, koska hän puhui naisten oikeuksien puolesta. Taliban halusi hiljentää hänen kaltaisensa ihmiset.

Qadare oli 12-vuotias, kun muu perhe pakeni maasta. He lähtivät Pakistaniin isän serkun perheen mukana. Pakomatkasta Qadare ei muista juurikaan yksityiskohtia. Oli pimeää ja pelottavaa, kaikki itkivät. Häntä suretti, kun hienot juhlamekot piti jättää.

– Vietimme paljon aikaa keskenämme kotona vitsailemassa ja katsomassa intialaisia elokuvia. Niiden ansiosta koko perhe puhuu hindiä – opimme kielen elokuvista.

Sitten tuli puhelu, jota oli vaikea uskoa todeksi. Isä oli elossa. Hän oli päässyt Suomeen, Pirkkalaan, jonne muu perhe muutti perheenyhdistämisen avulla vuonna 2003.

OLI KESÄ, kun Homaira Qadare saapui 15-vuotiaana Suomeen. Ilma oli lempeän lämmin, mutta hän odotti jo kovasti lunta. Isä vakuutti tyttärelle, että hän kyllä varmasti kyllästyy lumeen talven tullen. Suomessa oli ihanaa. Perhe oli vihdoin yhdessä. Kukaan ei sanonut, miten pitää pukeutua tai kysellyt, mihin olet menossa.

– Menimme illalla istumaan rannalle. Pystyin hengittämään. Tuntui, että tulimme paratiisiin, eikä tästä parempaa voi olla.

Qadare kuitenkin arkaili käyttää saatua vapautta. Olo yksin oli epävarma. Kerran isä antoi hänelle rahaa ja pyysi hakemaan kaupasta maitoa.

– Ihmettelin, että mitä, minäkö? Ihan yksin? Muistan, että katselin koko ajan taakseni, että käveleekö joku perässäni. Isä lähetti minut usein lähikauppaan – varmaan joka yö oli jotain loppunut ja piti hakea. Myöhemmin olen ajatellut, että se oli isän tapa rohkaista, että pärjään yksinkin.

KESÄN JÄLKEEN alkoi valmistava luokka maahanmuuttajanuorille. Siellä opiskeltiin eri oppiaineita ja suomen kieltä. Puolen vuoden jälkeen Qadare lopetti englannin puhumisen kaupassa käydessään.

– Päätin, että puhun vaikka väärin suomea siihen asti, että kauppias ymmärtää. Yritin selittää asiani uudestaan ja uudestaan, vaikka välillä nolotti. Siinä olen aika rohkea, että pystyn nolaamaan itseni kyllä, jos voin oppia jotain.

Pian hän jo iloitsi siitä, että suomen kieli oli hyvin hallussa. Sitten koitti ensimmäinen koulupäivä tavallisella kasiluokalla. Opettajan suu liikkui, mutta Qadare ei ymmärtänyt sanaakaan. Valmistavalla luokalla opettaja oli puhunut rauhallisesti. Nyt opettaja puhuikin nopeammin.

– Menimme molemmat veljen kanssa kotiin itkien, että emme osaakaan suomea yhtään! Mutta ensimmäisen viikon jälkeen korva tottui ja aloin vähitellen ymmärtää enemmän.

Qadare arvioi, että lapsille kielen opettelu oli helpompaa kuin heidän vanhemmilleen. Hän muistelee, kuinka äiti ja isä kävivät kielikursseilla ja tekivät yömyöhään kotitehtäviä yhdessä. Äiti läpäisi puolentoista vuoden opiskelun jälkeen YKI-testin, joka suoritetaan Suomen kansalaisuutta hakiessa.

– Nyt he ovat jo unohtaneet aika paljon, koska he eivät puhu suomen kieltä kovin paljon. He ymmärtävät, mutta eivät puhu ehkä niin sujuvasti, Qadare kertoo eläkkeellä olevista vanhemmistaan.

Qadaren mielestä maahanmuuttajien kielikoulutukseen pitäisi panostaa enemmän. Hän muistelee, että vanhemmat pääsivät opiskelemaan suomea pitkään, kolme vuotta. Nyt kurssit ovat vähentyneet ja lyhentyneet.

– Ihmiset valittavat, että miksi joku ei osaa suomea, kun hän on asunut täällä viisi vuotta. Mutta jos viidessä vuodessa on käynyt pari kuuden kuukauden kielikurssia, niin ei siinä opi paljon. Ei aikuinen opi uutta kieltä kuudessa kuukaudessa, hän sanoo.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Homaira Qadare rakastaa Suomen luontoa. Hän haaveilee kesämökistä.

YLÄKOULUSSA HOMAIRA Qadaren oman uskonnon opettaja, maahanmuuttajataustainen hänkin, kysyi oppilailtaan, mitä he haluavat tulevaisuudessa tehdä. He sanoivat haluavansa mennä lukioon.

– Opettaja sanoi, että: ”Älä unta näe, eivät ulkomaalaiset pääse lukioon koskaan. Minun lapseni pääsevät, koska heillä on suomalainen isä ja he ovat tosi fiksuja”. Muistan sen edelleen.

Kaikki ryhmästä saivat valkolakin. Nykyään Homaira Qadare on varhaiskasvatuksen opettaja.

– Rakastan lapsia. Lapset ovat niin rehellisiä – lapsen rakkaus on aitoa. Ja jos lapsi sanoo, että minä en tykkää sinusta, niin sekin on niin totta kuin vain voi olla.

Qadare opiskeli ensin lähihoitajaksi. Opintojen aikana hän liittyi opiskelijajäseneksi ammattiliittoon, koska se oli ilmaista. Opiskelujen jälkeen jäsenyys jäi, kunnes päiväkodin johtaja kysyi, kuuluuko Qadare liittoon.

– Hän sanoi, että se olisi aika tärkeä asia. En tiennyt mitään liitoista, Afganistanissa niitä ei ole. Kyselin työkavereilta, mihin liittoon he kuuluvat ja moni kehui Superia.

Niinpä Qadare liittyi Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Superiin, mutta ei oikeastaan vieläkään tiennyt liiton toiminnasta juuri mitään. Jäsensähköpostitkin hän pyyhkäisi lukematta roskiin.

– Tiesin vain, että kuukausittain Super vie rahani, mutta en tiennyt miksi ja mitä hyötyä siitä on.

Kaksi ja puoli vuotta sitten Qadare viimein luki yhden sähköposteista. Siinä oli kokouskutsu. Hän päätti osallistua.

– Ennen kokousta tutustuin enemmän Superiin. Huomasin, että siellä on paljon hyviä juttuja. Jos työpaikalla tulee ongelmia, Super seisoo rinnallani.

Kävi niin, että Qadare valittiin ammattiosaston hallitukseen. Nyt hän on toiminut liitossa aktiivisesti ja on tyytyväinen, että lähti mukaan.

TYÖTÄÄN QADARE rakastaa, mutta päiväkodeissa tilanne ei ole paras mahdollinen. Varhaiskasvatuksessa on pula pätevistä työntekijöistä. Qadaren mielestä työoloja ja palkkaa pitäisi parantaa. Ryhmät ovat liian suuria. Vastuuta on paljon.

– Emme saa niin paljon sitä kunnioitusta, mitä oikeasti tarvitsemme. Me kuitenkin kasvatamme tämän maan tulevaisuutta.

Qadare työskentelee yksityisessä päiväkodissa Tampereella. Työyhteisöstään hän puhuu lämpimästi. Kun vuonna 2021 Taliban nousi uudelleen valtaan Afganistanissa Qadaren huoli sukulaisista ja suru kaikesta maassa tapahtuvasta ryöpsähti. Hän ei nukkunut kunnolla, painajaiset piinasivat. Hän itki öisin, mutta meni aamuisin reippaasti töihin. Työpaikalla onneksi huomattiin, ettei hän voi hyvin.

– Johtaja kutsui minut toimistoonsa ja kysyi, onko minulla kaikki hyvin. Purskahdin itkuun. Hän sanoi, että on huomannut, etten hymyile ja vitsaile niin paljon kuin yleensä – että en ole oma itseni.

Työterveyden kautta Qadare pääsi puhumaan psykiatrille ja sai sairauslomaa. Sen aikana aviomies vahti, ettei Qadare avaa sosiaalista mediaa tai puhu Afganistanissa olevien sukulaisten kanssa.

– Kun palasin töihin, joka ikinen työntekijä oli tehnyt minulle tsemppauskortin ja ostanut jotain mukavaa – oli kynttilöitä, suklaata, lahjakortteja. Sain paljon haleja ja tukea. Tuntui, että vaikka kärsin, en ole yksin. Se lohdutti todella paljon.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Lasten kanssa työskentely on ihanaa, mutta myös raskasta, Homaira Qadare sanoo.

VUODEN PAKOLAISEKSI kesäkuussa valittu Qadare haluaa pitää Afganistanin naisten tilannetta tapetilla. Se tuntuu monilta unohtuneen.

Qadare katsoo, että Afganistanissa koiralla on enemmän oikeuksia kuin naisilla. Hän sanoo, että naisten suurin toive on saada oikeus edes koulunkäyntiin ja opiskeluun.

– Kertaakaan kukaan Afganistanista ei ole sanonut minulle, että haluaa laittaa minihameen tai meikata viimeisen päälle ja mennä ulos. Heidän suurin unelmansa on, että he saisivat opiskella.

– Serkkuni opiskeli yliopistossa ja kun yliopistot laitettiin kiinni, hänellä oli enää vuosi opintoja jäljellä. Edelleen, kun puhun hänen kanssaan puhelimessa, hän itkee, ettei saanut suorittaa tutkintoa.

Qadare muistuttaa, että kun naiset kasvattavat lapsiaan, he kasvattavat maan tulevaisuutta. Hän muistelee aikaa, kun koulut hänen lapsuudessaan menivät kiinni.

– Olen oppinut kirjoittamaan ja lukemaan omalta äidiltä. Hän opetti minulle ja veljilleni kaikkia koulun aineita. Mutta jos äiti ei itse osaa lukea tai kirjoittaa, miten hän voi kasvattaa lapsia?

Afganistanissa naiset eivät saisi käydä mieslääkärillä. Qadare ihmettelee, mitä sitten tapahtuu, kun nyt lääkärinä toimivat naiset jäävät eläkkeelle, eikä uusia naislääkäreitä ole koulutettu.

– Tarkoittaako se, että vaikka viiden tai kymmenen vuoden päästä naiset eivät voi mennä enää ollenkaan lääkärille? Naiset voivat synnyttää kotona, olla kipeänä kotona ja kuolla kotona, kun lääkärille ei voi mennä?

Qadaren mielestä kansainvälisen yhteisön pitäisi painostaa Talibania naisten oikeuksien parantamiseksi.

– Kun sain vuoden pakolainen -tunnustuksen, siellä juhlissa minulta kysyttiin, mitä mieltä olen Afganistanin tulevaisuudesta. Vastasin, että voiko maalla, jossa naisella ei ole oikeuksia, olla tulevaisuutta? Ei ole tulevaisuutta, jos naiset eivät mene kouluun.

HOMAIRA QADARE haluaa auttaa muita. Hän tekeekin niin paljon vapaaehtoistyötä, että aviomies on vitsaillut, että jos jokaisesta vapaaehtoishommasta saisi euron, he olisivat jo miljonäärejä.

– Minusta tuntuu, että minä olen sydämessä miljonääri. Niin paljon olen saanut hyvää ja toivoa jokaisesta ihmisestä, jota olen auttanut.

Qadare on toiminut monissa maahanmuuttajille suunnatuissa hankkeissa. Hän on muun muassa puhunut maahanmuuttajanaisille ja -tytöille esimerkiksi seksuaaliterveydestä, ehkäisystä, raskauteen, imetykseen ja vauvan hoitoon liittyvistä asioista sekä mielenterveydestä.

Terveydenhuollon ammattilaisille hän on kertonut kokemusasiantuntijana, millaisia asioita maahanmuuttajanaisia kohdatessa olisi hyvä muistaa. Moni asia ja palvelu on heille uusi ja outo.

– Monessa maassa ei ole neuvolaa. En itsekään tiennyt, mikä se on, kun vuonna 2012 tulin raskaaksi. Soitin lääkärille terveyskeskukseen, että testini on positiivinen. Hän sanoi että onneksi olkoon, soita neuvolaan.

Puhelun jälkeen Qadare ihmetteli, että mikäköhän se neuvola oikein on ja mistä hän saa sen numeron. Lopulta hän meni terveyskeskukseen kysymään apua ja hänet ohjattiin oikeaan paikkaan.

Vapaaehtoistoiminnassa Qadare on kertonut myös päiväkodin toiminnasta, koska sekin on useille uusi asia. Lastensuojelua moni pelkää. Poliisin ja lastensuojelun työntekijöiden kanssa onkin kumottu hurjia tarinoita siitä, miten lastensuojelu tulee ja vie lapsesi, jos vain huudat heille.

Qadaren mielestä monilla maahanmuuttajilla on vaikeuksia löytää palveluiden ääreen. Kyse voi olla niin te-palveluista, sosiaali- ja terveyspalveluista kuin hankkeista tai kolmannen sektorin järjestämästä toiminnasta, josta he saisivat apua heille kuuluvien palvelujen löytämiseen.

Tietoa tarvitaan lisää, mutta toisaalta Qadare peräänkuuluttaa myös omaa aktiivisuutta. Aina palveluita ei käytetä, vaikka niistä olisi tietoa. Hän on nähnyt, kuinka jonnekin on ilmoittauduttu mukaan, mutta sitten ei lopulta tulla paikalle.

– En sano näin kaikista maahanmuuttajista, mutta osa vain odottaa, että kun istun tässä, joku tulee pistämään aivoihini suomen kieltä ja joku toinen tarjoaa työpaikan, enkä tee itse mitään. Sitähän ei tapahdu missään, ei omassa kotimaassakaan.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Homaira Qadare ei anna rasististen kommenttien häiritä itseään. Ympärillä on kuitenkin enemmän hyvää, hän ajattelee.

HOMAIRA QADARE on kokenut Suomessa myös rasismia. Kiusaamista ja epäasiallista nimittelyä. On sanottu, kuinka mamut vain loisivat Kelan rahoilla. Kaikenlaista on vuosien varrella tullut kuultua, mutta Qadare ei päästä kommentteja ihon alle.

– Kun menet kesäpäivänä metsään, siellä on paljon ihania ja kauniita kukkia, söpöjä mustikoita ja mansikoita – se metsä on täynnä kauneutta. Siellä on kuitenkin myös pieniä mädäntyneitä kasvejakin. Rasismikommentit ovat juuri tuollaisia mädäntyneitä asioita kauniissa metsässä. Ne eivät paljon haittaa, kun on niin paljon hyvää.

Qadare on Suomen kansalainen, hänellä on koti ja työpaikka täällä ja hänen lapsensa ovat syntyneet täällä. Joskus hän miettii, että riippumatta siitä, kuinka pitkään hän on Suomessa ollut, hän on aina ”se ulkomaalainen nainen”.

– Niin, no turha minun on pahastua siitä, koska kyllä minä olen ulkomaalainen. Minä rakastan Suomea, koska Suomi on antanut minulle niin paljon. Olen tosi kiitollinen, että saan olla ja elää täällä. Suomi on kotimaani.

Hän on myös ylpeä afganistanilaisista juuristaan. Hän määrittääkin itsensä afgaanisuomalaiseksi.

– Rakastan kulttuuriamme – opetan lapsille siitä asioita, joita kaipaisin enemmän suomalaiseen kulttuuriin. Esimerkiksi toisten ihmisten ja vanhempien ihmisten kunnioitusta. Opetan heille oman kulttuurin tosi tärkeät asiat ja Suomen kulttuurin.

Lapsilleen hän opettaa myös kiitollisuutta. Suomessa saa puhdasta vettä hanasta. Sellainen on maailman mittakaavassa luksusta. Kaikki eivät saa puhdasta vettä tai ruokaa.

– Jos sinulla on kaikki – tuhat asiaa – mutta et ole yhdestä kiitollinen, niin mitä sinä teet niillä tuhansilla?

Juttu on ilmestynyt Demokraatin aikakauslehdessä 14/25.