Kaikesta tästä ja vielä enemmän asian vierestä olemme syvän rauhan Suomessa kohkanneet joulusta asti.

Ensin tiedustelueversti evp Martti J. Kari ja kirjailija Sofi Oksanen julkaisivat somessa kuvia Ukrainan tueksi ostamistaan kranaattiteksteistä.

Suomalaiset innostuivat esimerkistä, ja lahjoittivat nopeasti tekstikauppiaalle kymmeniä tuhansia euroja. Profit.

Somemyrsky nousi puolesta ja vastaan. Iltalehden klikkilaskurit – luultavasti verkkomainostuototkin – kilisivät. Profit.

TÄSSÄ ON metatasoa kerrakseen: järkyttyneet ihmiset pilkkaavat siitä, että oikea raaka hyökkäys Ukrainaan on järkyttänyt ihmisiä niin, että he kirjoituttavat oikeisiin kranaatteihin terveisiä, joita voi pitää järkyttävinä.

Kohta järkyttyneiden Ukraina-auttajien pilkkaamisesta suuttuneet tai järkyttämishaluiset ihmiset alkavat kilpailla siitä, kuka ostaa kranaatteihin vielä järkyttävämmän “silmien välliin” -tekstin.

Putositko jo järkytys-pöyristyskärryiltä? Ei haittaa, niin minäkin tein.

Järkytymme sodan karnevalisoimisesta, vaikka sodan karnevalisointi on täysin samaa kuin somessa vuosia harrastamamme ironisointi ja kaiken “pyhäksi kuvitellun” pilkkaaminen.

OIKEASTI MONI hipsterikulttuurin edustaja lienee eniten järkyttynyt siitä, että hänen ylivoimainen tietämyksensä vaihtoehtobändien erikoispainosvinyyleillä julkaisemista uutuusbiiseistä ei olekaan somessa niin kysyttyä kuin vielä ennen sotaa.

Nyt kuka tahansa armeijassa varusmiehenä kintaitaan pudotellut tavis on potentiaalisempi influensseri kuin kukaan indiefestarien selfiesalamahelvetissä nuoruutensa kuluttanut nyrpistelijä.

Koko viime vuoden ajan somen algoritmit nostivat kommentointikärkeen ammattisotilaita, noita väkivaltakoneiston yrmyjä, joihin pystyi aiemmin suhtautumaan ironisen huvittuneesti. Tai vielä pahempaa: nyt somessa trendaavat syrjäkylien pienoismallirakentajat ja maallikot, jotka yhtäkkiä ovat saaneet kymmeniä tuhansia seuraajia vain luettelemalla venäläisten tankkien kansirakenteiden eroja.

Tämä on epäoikeudenmukaista, ja siksi sotasomessa julkaistu ironinen kuva “jaxuhali” -kranaattiterveisistä suututtaa alkuperäisiä ironisoinnin veteraaneja:

VÄÄRIN IRONISOITU! VÄÄRÄÄ KARNEVALISMIA!

Kaikki tämä kohuaminen osoittaa, ettemme edelleenkään ole sisäistäneet Ukrainan sodan todellisuutta.

SODASSA surmataan ihmisiä. Sodan voittaa se, joka tappaa ja haavoittaa tehokkaammin kuin toinen osapuoli, tai saa toisen osapuolen tajuamaan että sodan jatkamisen hinta on sille liian kova.

Suomen valtiokin haluaa Ukrainan voittavan. Ukrainalaislehti Kyiv Post listasi äskettäin Sanna Marinin (sd) niiden päättäjien joukkoon, jotka vuonna 2022 eniten edistivät tätä tavoitetta.

Ei ole olemassa jotain sisäsiistiä “Ukrainan voittoa”, joka ei tarkoittaisi samalla tuhansien venäläissotilaiden viikoittaista kuolemaa.

He silpoutuvat, palavat tankkeihinsa, valuttavat sisuskalunsa Ukrainan arolle tai vallattujen kylien kellareihin, kuolevat hitaasti äitiään huutaen, menettävät HIMARS-iskuissa leukansa, silmänsä tai sukuelimensä.

Samaan mutakuoppaan päätyvät hyviä asioita elämässään tehneet kunnon venäläiset ihmiset, sotarikoksia tehneet kunnottomat ihmiset, kenenkään erottelematta, koska Ukrainan pitää juuri nyt torjua ja voittaa hyökkääjänsä.

FAKTA ON, että ilman hyökkääjien tappamista Ukraina ja sen kansa häviäisivät maan päältä. Kreml on tehnyt tiettäväksi, että se haluaa deletoida ukrainalaisuuden kokonaan.

Ukrainalaisilla ei ole meidän etuoikeuttamme pöyristellä siitä, kirjoitetaanko kranaattien kylkeen vitsejä vai ei. Heille on tärkeintä, että kranaatteja riittää jokaisen hyökkääjäsotilaan niskaan.

Me, jotka toivomme Ukrainan voittavan sotansa roistomaista hyökkääjää vastaan, joudumme hyväksymään mielessämme, että voitto vaatii ihmisten tappamista rauhantekoon asti.

Se on valtava, sukupolvia pilaava murhenäytelmä kaikille osallistujille.

Se mikä on nyt oleellista voiton pysyvyydelle, on armollisuuden ja ihmisyyden säilyttäminen kaikissa tässä sodassa eteen tulevissa tilanteissa. Ukrainassa (ja meillä) on osattava yhä nähdä nykyisessä, jonain tulevana vuonna entisessä vihollisessa myös ihminen.

Siksi esimerkiksi Jussi Halla-ahon kirjoitukset kaikkien venäläisten sotilaiden demonisoimisen tarpeesta ovat hyytäviä – ja väärässä.

JOKAINEN meistä, joka on antanut rahaa Ukrainalle, on välillisesti tai välittömästi voinut mahdollistaa tehokkaampaa venäläisten sotilaiden tappamista.

Jos tämän ymmärtää ja mieltää, ei ole ihme että moni Ukraina-lahjoittaja alkaa etäännyttää itseään aiheuttamistaan ruumisläjistä vaikkapa karnevalisoimalla tai ironisoimalla. Se heille suotakoon.

Samoin muut saavat vastedeskin olla mitä mieltä tahansa jokaisen karnevalisointieleen rumuudesta, mauttomuudesta tai tyylitajuttomuudesta.

Mutta näiden eleiden väittäminen pahuudeksi on Ukrainassa nähdyn konkreettisen pahuuden halpuuttamista, ylimielistä inflatoimista.

Se puhdas pahuus – jos sellaista edes on olemassa – ei löydy meemeistä tai ainakaan nyt somekuvissa nähdyistä lahjakranaattien teksteistä. Pelkällä hyvän joulun toivotuksella ei demonisoida eikä dehumanisoida venäläisiä.

Varmemmin sen likaisen pahuuden löytää lapsia raiskaavasta ja siviilejä tarkoituksellisesti pommittavasta Venäjän sotakoneistosta.