Kolumnit
20.8.2018 18:00 ・ Päivitetty: 20.8.2018 10:59
Jotain tarttis tehdä suomalaisessa urheilussa: Kannattaisikohan palata ja toteuttaa menneisyyttä?
Urheilu on meille suomalaisille yhteinen rakkaus. Aina Helsingin olympiakisoihin 1952 asti urheilu oli harrastus, vaikka poikkeamiakin oli. 1950-luvusta lähtien urheilusta tuli laajalti viihdeharrastus, josta suorittajille alettii maksaa palkkioita. Maailmanlaajuinen kiinnostus heräsi ja miljoonille nuorille urheilusta tuli palkka-ammatti. Tässä kisassa Suomi ei ole pärjännyt. Olemme huolissamme, mitä olisi tehtävä. Nyt Berliinin EM-kisat toivat lohduttomia näkymiä.
Suomen urheilu on ollut kautta aikojen politiikan väline nimenomaan porvareille. He ovat pitäneet johtopaikkoja hallussaan koko ajan jolloin yhteistyötä kaikkien kansalaispiirien kanssa on laiminlyöty. Tämän yhteistyön elvytys olisi yksi tie Suomen urheilun aseman kohentamiseksi.
Urheilua ja politiikkaa ei voi erottaa toisistaan. Ne kuuluvat yhteen.
Suomi on ollut poliittisesti jakautunut työväestöön ja hyvin toimeen tuleviin. Työväestöllä on ollut omia harrastuksia, kuten musiikki, kulttuuri ja urheilu. Ja työväenopistot. Työväestö on aina halunnut toimia yhteistyössä demokraattisesti. Se ei ole kaivannut maahamme saksalaista kuningasta. Nämä työväestön toiminnot ovat rikastuttaneet Suomea. Kuten kuopiolainen työläisurheilija Hannes Kolehmainen, joka juoksi Suomen maailman kartalle.
Urheilun osalta maamme porvaristo on aina halunnut pitää valtikkaa kainalossaan. Se on erottanut yhteisestä liitosta työväen urheiluseuroja ja lakkauttanut niitä. Suojeluskuntajärjestönkin tehtävä oli käyttää urheilua hyväkseen sotilaallisiin toimintoihin. Sotien jälkeen pyrittiin Suomen urheilu
yhdistämään yhtesitoimintavaliokuntien avulla. Tämä tasa-arvoisuus ei kelvannut kuitenkaan kovin kauan vaan SVUL ryhtyi politiikan avulla ajamaan työväen urheilua alas. Muun muassa nyrkkeilyn Euroopan mestarilta Olli Mäeltä evättiin pääsy Rooman olympiakisoihin. Politiikka oli tärkeämpää kuin urheilu.
Kun TUL:n alasajo onnistui rahan voimalla niin myös Suomen urheilun tila heikkeni. Tässä sitä nyt ollaan. Olympiakomiteassa on nyt havahduttu tekemään tutkimuksia, miten politiikka saadaan eheyttävään yhteistoimintaan. Urheilua ja politiikkaa ei voi erottaa toisistaan. Ne kuuluvat yhteen.
Toivotaan OK:n onnistuvan, sillä sopu rakentaa ja riita repii. Meillä tulee olla valinnanvapautta niin valmennuksessa kuin urheilun johtamisessakin. Porvarien monopoli on antanut surullisen näyttönsä.
***
Vuonna 1966 Suomi jäi Budapestin EM-kisoissa vaille mitalia. Se oli hätähuudon alku. Silloinen SUL:n puheenjohtaja Jukka Uunila värväsi uusiseelantilaisen, australialaista Peter Snelliä huippuvalmentaneen Arthur Lydiardin kohentamaan yleisurheiluamme. Toimenpidettä vastustettiin aina Pekka Tiilikaista myöten, mutta sen jälkeen juoksussa tuli Suomelle roppakaupalla kultaakin. Tosin Lasse Virenin takana
oli Rolf ”Raaka-Rolle” Haikkola.
1980-luvulla nummelalainen kansanedustaja Markku Pohjola (sd, TUK, Pajulahti) kiinnitti huomionsa alle 10-vuotiaaseen Jani Sieviseen (syntynyt 1974). Pohjola keskusteli Janin isän Esan kanssa ja Markku lähti maailmalle keräämään uintitietoutta huippumaista. Hän suomensi valmennusopit ja antoi pumaskan Sievisille. Loput tiedämmekin. Janista tuli moninkertainen ME-mies, maailmanmestari, Euroopan mestari
ja myös olympiakakkonen.
Kannattaisikohan palata ja toteuttaa menneisyyttä?
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.