Suomalaisen hyvinvointivaltion loppua on ennustettu yhä uudestaan.

Vaikka hyvinvointivaltiokehityksessä siirryttiin 1990-luvulla ja 2010-luvulla pysyvän niukkuuden aikakauteen, eikä 1980-luvun täystyöllisyyteen koskaan palattu, vallitsevaa hyvinvointipalvelu- ja sosiaalietuusjärjestelmää ei kuitenkaan romutettu.

Gini-indeksin kautta mitattu eriarvoisuus vakiintui aikaisempaa korkeammalle tasolle 1990-luvun jälkipuoliskolta alkaen, mutta Suomi näyttäytyi kansainvälisissä vertailuissa edelleen pohjoismaisena maltillisten eriarvoisuuksien ja järjestäytyneiden työmarkkinoiden maana.

ORPON HALLITUKSEN kaudella suomalainen hyvinvointivaltiokehitys on siirtynyt pysyvän niukkuuden ajanjaksosta hyvinvointivaltiokonsensuksen kuolemaan.

Odotushorisontissa on loputonta sopeutusta. Talouspolitiikassa on ajauduttu heikon talouskasvun, kasvavan julkisen velan ja leikkausten noidankehään.

Hyvinvointivaltiorakenteet ovat jotakuinkin pystyssä, mutta merkittävä osa poliittisesta kentästä ei ole edes retoriikan tasolla sitoutunut hyvinvointivaltioon.

Konsensuksen purkautumiseen on vaikuttanut laitaoikeiston vahvistuminen perussuomalaisissa ja kokoomuksen oikealla laidalla.

E2-tutkimuksen viime vuonna julkaiseman selvityksen mukaan puolet perussuomalaisten ja kolmannes kokoomuksen kannattajista hyväksyi näkemyksen, että osa saa tippua kyydistä, kun valtiontaloutta sopeutetaan.

Valtiovarainministeri Riikka Purran tapa karnevalisoida hallituksen leikkaukset maaliskuussa 2024 saksia heiluttelemalla osoitti, että leikkaukset olivat perussuomalaiselle eliitille muutakin kuin välttämätön paha.

Myös elinkeinoelämä on ottanut aiempaa hyökkäävämmän asenteen suhteessa hyvinvointivaltioon ja sopimusyhteiskuntaan. Elinkeinoelämän retoriikassa pohjoismainen malli on kaapattu tarkoittamaan sosiaaliturvaleikkauksia ja ay-liikkeen aseman heikentämistä.

Vaikka leikkaukset ovat osuneet voimallisesti yhteiskunnan vähäosaisiin ja puolustusmenoja joudutaan kasvattamaan, elinkeinoelämän on onnistuneesti kampanjoinut yritysverotuksen ja korkeimpien marginaaliverojen alentamisen puolesta.

On odotettavissa, että ensi eduskuntavaaleissa elinkeinoelämä kampanjoi voimallisesti ”talouskasvua lisäävien” veronalennusten puolesta.

HYVINVOINTIVALTIOKONSENSUKSEN kuolemasta huolimatta politiikan progressiivista kenttää on luonnehtinut silmiinpistävä ponnettomuus.

Hallituksen politiikkaa kyllä kritisoidaan sosiaalisessa mediassa, mutta kritiikin pohjalle ei ole muodostunut laajempaa muutosvoimaa, kuten Sipilän hallituksen vastaisten mielenosoitusten aikana.

Juuri kukaan ei tunnu esittävän ideoita siitä, että hyvinvointivaltiota voitaisiin joiltain osin vahvistaa.

Moni ajattelee, että hyvinvointivaltion kannattajienkaan ei kannata tällä hetkellä luvata liikoja. Hitaan talouskasvun, velkajarrun edellyttämän sopeutuksen ja kasvavien puolustusmenojen yhdistelmä vie hapen hyvinvointivaltion kehittämistyöltä.

Osa keskustelijoista tuntuu myös tuudittautuneen ajatukseen, että suomalainen hyvinvointivaltio on käytännössä ikuinen. Historiasta kuitenkin tiedetään, että muutosvaatimusten ja taloudellisten kriisien yhdistelmä voi johtaa suuriin murroksiin yhteiskuntapolitiikassa.

Harva muistaa, että ennen Ronald Reaganin presidenttikautta Yhdysvalloissa ylin marginaaliveroaste oli 70 prosenttia.