Säveltäjä Kaija Saariahon taiteilijakuva täydentyy jälleen omalla jäljittelemättömällä tavallaan.

Japanilaisten no-näytelmien pohjalta tehty tarinapari vie kuulijan hiljaisuuden, pysähtyneisyyden ja sävyjen harsomaiseen maailmaan. Tapahtumattomuus on vain näennäistä, se kun on niin toisenlaista mihin tyhjää kiertävässä markkinahyrrässä pyörivät ovat tottuneet.

Ensimmäinen tarina kertoo hovin papin rukoushetkestä. Rukouksen kohde on meritaistelussa kuollut mies, jonka keisarilta saama luuttu on nyt papin hallussa. Miehen varjon ilmaannuttua pappi käy keskustelua tämän kanssa, kokee lähentyvänsä hahmoa intohimoisesti. Kun hahmo katoaa, vain ääni jää, Only the Sound Remains.

Toisessa tarinassa kalastaja löytää ihastuttavan höyhenviitan. Aikoessaan viedä sen kotiin henki ilmestyy hänelle. Kalastajan kieltäytyessä henki kertoo, ettei voi palata taivaaseen ilman viittaa. Kalastaja liikuttuu ja myöntyy ehdolla, että henki tanssii hänelle. Tämä vastaa että epäily kuuluu kuolevaisille, hänelle ei petosta ole. Sitten henki tanssii ja katoaa.

Musiikin väräjävä pinta väikkyy rikkain sävyin

Kaija Saariahon musiikissa sointivärit leijailevat keveinä kuin hiutaleet, musiikin väräjävä pinta väikkyy rikkain sävyin. Tavanomaisuudesta poikkeavin ratkaisuin valikoitu esittäjistö sekä soitinvalikoima saa teoksen puhkeamaan silkkaan kauneuteen, sykkimään tunteitten herkkyyttä, myös tarjoamaan vakavahenkisyyttä. Tekijän ohutsäikeinen sävelsivellin herättää hitaan ja hiljaisen näyttämön riittävään eloon ja tarjoaa kuulijalle omanlaisensa nautinnon.

Vain rakenteen muoto ja teoksen mitta nostavat aran kysymyksen. Olisiko teosta voinut sen henkeä särkemättä terävöittää, olisiko sitä ollut syytä paikoin lyhentää tai tiivistää.

Only the Sound Remains on paitsi no-näytelmien uusi päivitys myös peräti inhimillinen tarinapari. Tämän- ja tuonpuoleisen kohtaaminen, etäisyys ja läheisyys, sisäinen ja ulkoinen, alinen ja ylinen… käsitepareja oopperan sanomasta riittää.

Varjoteatteria, homoeroottisuutta

Peter Sellarsin ohjaus on pelkistetty ja paljon kertova. Varjoteatterin, valojen ja väistyvän häviämisen keinot ovat hyvässä käytössä. Niukkuus on hyve, hiljaisuus ja vaimeus ottavat vallan kuin massa-ajatus muualla. Homoeroottisuus piirtää oopperaan oman raitansa. Lavastajan graafiset, läpikuultavaa japaninpaperia markkeeraavat näyttämökuvat määräävät tunnelmaa hillitysti. Valaistus on onnistunut kertojan äänen jatke. Puvuista huomion kaappaa tanssijan ilmava ja harsomainen, valkea viitta. Se tuntuu keskustelevan tanssijansa kanssa, muokkaavan tilaa, ojentavan liikkeitten myötä kulmikkuutta ja käänteitä pehmeän olemuksensa lävitse.

Solistien, Davone Tinesin täyteläisenä soiva baritoni ja Anthony Roth Costanzon vapautuneen kirkas kontratenori, äänet lumoavat. Tanssija Nora Kimball-Mentzosin tanssi huokuu elastisuutta ja terävyyttä, liikkeen suloa ja tahtoa. Solistikvartetin säikeinä viiltävät dissonanssit kirkastavat neliäänisen satsin pintaa. Korkeakorkoista antia.

Luonteikas kantele on onnistunut soitinvalinta, huilu itseoikeutettu puhallin. Perkussion keinovaroissa soi aito kaiku idästä. Jousikvartetti sekä täydentää muita että tuo oman sanottavansa selvästi esille. Hyvin valikoitu muusikkoryhmä. Kapellimestari André de Ridder onnistuu nimikkeensä mukaisesti mestarillisesti.

Matti Saurama