Turkin johtajan liikkeitä erityisesti Venäjän ja Vladimir Putinin suuntaan on seurattu lännessä vuosikausia kummastellen. Erdogan tietää Turkin strategisen painoarvon. Hän on osannut myös käyttää sitä maansa intressien valvomiseksi, kauppaamalla liittolaisuuksia niin länteen kuin itäänkin.

Samalla valtionkauppias Erdogan on luonut Turkin yhteiskuntaan sidoksia ja järjestelmiä, jotka varmistavat hänen henkilökohtaista valtaansa. Yllättäen nämä ovat hyvin samanlaisia, kuin mitä Venäjällä on Putinin aikana tehty.

Nyt presidentinvaaleissa Erdogan sai kansalta valtakirjan jatkaa entiseen tapaan vaikkapa Putinin itsevaltiusmallin kopioimista.

SEKÄ Erdogan että Putin hallitsevat suvereenilla otteella maidensa poliittisia instituutioita. Presidentti on saanut käytännössä määräys- tai vähintäänkin vaikutusvaltansa alle oikeuslaitoksen keskeiset tuomarit, Turkin keskuspankin sekä suurimmat mediatalot.

Maahan on syntynyt poliittistaloudellinen rälssi oligarkkien muodossa Erdoganin ympärille. Valtaosa merkittävistä julkisista rakennus- ja investointihankkeista kanavoidaan presidentille uskollisille yritysjohtajille ja heidän lähipiirilleen.

Sotilasteknologiassa yhteydet ovat vieläkin suorempia. Muun muassa Ukrainassa myyntimenestystä saaneet Bayraktar-lennokit valmistaa jättiyhtiö, jonka johdossa on Erdoganin vävy.

Turkin politiikassa ja parlamentissa toimii oppositio, mutta sen vaikutusvalta Erdoganin haastajana on jäänyt nimelliseksi. Tämä nähtiin myös presidentinvaaleissa.

Oudointa on, miten vähän Erdoganin toiminta on aiheuttanut puolustusliiton sisällä soraääniä.

Autokratia, oligarkkien vahva yhteiskunnallinen ja taloudellinen asema, uskonnon politisoiminen ja ekspansionismi eivät lähtökohtaisesti kuulu perinteiseen Naton ajamaan arvomaailmaan.

Erdoganin tapauksessa kaikki edellä mainitut piirteet ovat kuitenkin realisoituneet.

Lisäksi maa yrittää jopa valvoa muissa Nato-maissa asuvia omia kansalaisiaan kyseenalaisin keinoin.

ISLAM on yksi Erdoganin politiikan työkaluista. Presidentti alkoi jo 2006 politisoida ja omia turkkilaista islamia mainosvaltikseen. Hänen taakseen ryhmittyneet uskonnolliset johtajat ovat hyötyneet presidenttisuhteista.

Siinäkin mielessä tilanne on samanlainen kuin Venäjällä, missä patriarkka Kirillin johtama kirkko tukee täysin Putinin politiikkaa.

Uskonto muodostaa myös kulissin Erdoganin urkinta- ja valvontakoneistolle. Presidentille uskollinen islamin tutkija Ali Erbas toimii Turkin valtion uskonasioiden viraston Diyanetin puheenjohtajana.

Virasto on erittäin keskeinen toimija Erdoganin ideologian levittäjänä ja samalla Turkin vakoilun osana – niin kotimassaan kuin maailmalla, myös Suomessa.

Vuonna 2022 Diyanetilla oli yli miljardin euron budjetti. Sillä se rakennuttaa moskeijoita ja uskonnollisia kouluja eri puolille maailmaa, käytännössä kaikkialle mihin Turkista on siirtolaisia muuttanut.

Tärkeimpiä toimintamaita on Saksa, jossa asuu arviolta 2,8 miljoonaa turkkilaistaustaista ihmistä. Siellä on saksalaismedian mukaan huomattavan paljon Erdoganin tukijoita.

Meillä Diyanetin päämaja on Helsingissä, ja sen alaisuudessa on moskeijoita Vantaalla, Lahdessa, Porissa ja Turussa.

Diyanetin epäillään levittävän moskeijoiden kautta erilaista lännenvastaista propagandaa. Sen on arveltu koordinoineen laajamittaista pakolaisvakoilua ja auttaneen kurdien sekä Turkin opposition edustajien urkkimista.

Silti esimerkiksi Saksan liittokansleri Olaf Scholz, tai Turkkiin muuten hyvinkin kriittisesti suhtautuva Ranskan presidentti Emmanuel Macron eivät kumpikaan ole julkisuudessa arvostelleet Diyanetia.

PELOTTAVIMPIA ovat kuitenkin presidentti Erdoganin ja Putinin yhtäläiset haaveet valtioidensa menneiden imperiumien palauttamisesta.

Siinä missä Putin haikailee Venäjälle tsaarinaikaista asemaa, Erdoganille yhtä rakas on muinainen Ottomaanien tai Osmanien valtakunta.

Ulkopoliittisissa pyrkimyksissään Erdoganin hyödyntää ovelasti kaikkia kaaokseen ajautuneita naapurimaita. Turkin alueelliset intressit ovat olleet Pohjois-Syyriassa, Irakissa ja Etelä-Kaukasuksella. Maa on auttanut Azerbaidzania sotimaan Armeniaa vastaan.

Itäisellä Välimerellä Erdogan on ottanut useasti yhteen merialuekysymyksistä vanhojen kiistakumppaniensa Kreikan ja Kyproksen kanssa. Tässä Nato-jäsenyys on viime vuosina estänyt konflikteja muuttumasta täysin sotilaallisiksi.

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden jarrutus ei ollut läheskään ensimmäinen Turkin poliittinen kaupantekotemppu.

Vuonna 2015 pakolaiskriisin aikana Erdogan kiristi EU:lta paljon poliittisia myönnytyksiä siitä, että se lupasi rajoittaa Syyrian pakolaisten pääsyä Euroopan alueelle. Nämä EU:n paniikissa tekemät sopimukset Turkki on myöhemmin omalta osaltaan pikkuhiljaa vesittänyt.

EU:n pakotteiden kurittamasta Venäjästä onkin samalla kaupantekotavalla tullut nyt Turkille aiempaa tärkeämpi kumppani.

Suuntaus alkoi jo Krimin valtauksen jälkeen, ja nyt Turkki on Venäjälle olennainen lentoliikenteen ja tavaraviennin solmukohta länteen.

Turkki on ostanut Venäjältä S-400-ohjusjärjestelmän, Rosatomin ydinvoimalan ja maakaasua.

Bisneksentekoa ei ole haitannut sekään, että Turkin tehtaat toimittavat samaan aikaan myös Ukrainalle aseita. Venäjällä ei ilmeisesti tällä hetkellä ole varaa valittaa tästä.

UUDELLEENVALINTA antaa Erdoganille vapaat kädet jatkaa samaa kaupankäyntiä politiikassaan mielin määrin. Ruotsin Nato-ratifiointi on yhä pelinappulana länteen.

Erdogan on kertonut aikovansa vierailla lähiaikoina Egyptissä maan presidentin Abdel Fattah al-Sisin vieraana. Maiden välit ovat olleet jäissä nyt vuosikymmenen ajan, koska Turkki tuki Egyptin kieltämää Muslimiveljeskuntaa.

Seuraavaksi Turkki haluaa normalisoida suhteensa Syyrian ja sen presidentin al-Assadin kanssa.

Tällä joka suuntaan pelaamisellaan Erdogan varmistaa sen, että Turkki ei ole kansainvälisissä suhteissaan mitenkään Nato-maiden hyvän tahdon varassa – eikä ainakaan puolustusliiton määräiltävänä.

Natollakaan ei ole Turkin kanssa kuin huonoja vaihtoehtoja. Turkin osittainenkin irtaantuminen puolustusliitosta muuttaisi koko maanosan turvallisuuspoliittiset asetelmat täysin.