Kansallisteatterin ”Juurihoidossa” painellaan isän jäljillä pitkin poikin ja Down Under

Kuva: Tuomo Manninen
Juurihoidon tyylikkäässä visualisoinnissa käytetään isoja siirrettäviä elementtejä ja laajoja videoheijastuspintoja. Kuvan oikealla puolella Kirnuvaaran veljeksiä näyttelevät Esa-Matt Long ja Markku Maalismaa, vasemmalla lentohenkilökuntaa esittämässä Petri Manninen ja Anna-Riikka Rajanen.

Miika Nousiaisen vain pari kuukautta ennen näytelmäsovituksen ensi-iltaa ilmestynyt romaani ”Juurihoito” on vaellustarinoiden suurta sukua. Päähenkilöiden liikkeelle paneva voima on tuntemattomuuteen kadonnut isä ja muut suvun katketyt salaisuudet.

Juurihoito on siis sukua John Irvingin tiiliskivelle ”Kunnes löydän sinut” (2005), mutta ei onneksi ollenkaan niin pitkästyttävä ja laverteleva.

TEATTERI
Suomen Kansallisteatteri, pieni näyttämö
Miika Nousiainen: Juurihoito

Ohjaus Aleksis Meaney – Lavastus Katri Rentto – Puvut Anna Sinkkonen – Valot Kare Markkola – Videot Pyry Hyttinen – Ääni Jussi Matikainen – Rooleissa Esa-MattiLong, Markku Maalismaa, Pirjo Lonka, Anna-Riikka Rajanen, Annika Poijärvi, Petri Manninen

Irvingin ylipitkässä stoorissa amerikkalainen mies kulkee etsimässä jo lapsuudessa elämästään kadonnutta isäänsä etapeittain ympäri Eurooppaa (myös Suomessa). Nousiaisen tarinassa taas suomalaiset, entuudestaan toisilleen tuntemattomat velipuolet lähtevät jäljittämään yhteistä isäänsä ensin Ruotsista ja sitten paljon kauempaa, maailman toiselta laidalta. Down Under niin kuin angloamerikkalaisessa maailmassa sanotaan.

Monipolvisten sukulaisuuksien ja pitkien välimatkojen romaanin siirtäminen jouhevasti näyttämölle voi tuntua äkkiseltään hankalalta rastilta, mutta tuon haasteen Aleksis Meaneyn dramatisointi ja ohjaus selvittää notkeasti. Teatterin illuusionominaisuuksiin luottamalla sekä lavastajan ja videosuunnittelijan suosiollisella avustuksella Meaneyn ohjastamat henkilöt resuavat ympäri maailmaa sujuvasti.

Harmi vaan, että heiltä tuntuu loppuvan draaman kannalta järkevä tekeminen siinä vaiheessa, kun isä-havainnot tihentyvät.

Veljekset kuin aurinko ja kuu

Näytelmäsovituksen alkuosaa kannattelee isää etsivien Kirnuvaaran veljesten eriparisuus.

Pekka on vähän ajelehtimaan taipuvainen mainosmies, joka tuskailee muun muassa avioeron jälkeisten yhteishuoltajuusongelmien ja työmotivaation ailahtelun kanssa.

Yllättäen hammaslääkärikäynnillä löytynyt Esko-veli on perheetön, kontrollifriikkinä näennäisen ongelmaton ja luonteenpiirteensä ansiosta taloudellisesti tasapainossa. Hän on siis se hammaslääkäri.

Hammashuollolliset ja -lääketieteelliset metaforat ja vitsit ovat sekä Nousiaisen romaanin että näyttämöversion perusleipää alusta loppuun. Ehkä vähempikin olisi molemmissa tapauksissa riittänyt, loppua kohti niiden purenta alkaa löystyä tilannekytkyistä metaforaa käyttääkseni.

Ruotsista veljekset saavat matkaansa vielä yhden toverin, sisarpuolen itse asiassa. Sari on suorapuheinen maahanmuuttajalähiön kasvatti, jolla on ollut rivi miehiä eri vähemmistöryhmistä, marokkolainen on parhaillaan parina.  Eikä Kirnuvaaran suvun laajeneminen tähään lopu. Kun jäljitysreissu vie veljet ja Sarin Thaimaahan, löytyy taas uusi sisko, Fana. Ja Australiasta, retken viimeiseltä rannalta, vielä Sunday. Molemmat syntyisin Onni Kirnuvaaran hedelmällisistä salamasuhteista paikallisten naisten kanssa.

Jäntevintä näyttämötoimintaa ja puhetta syntyy kuitenkin kun ollaan vielä Suomessa ja Ruotsissa. Silloin veljeksiä ei ole tehty vielä läpikotaisin tutuiksi ja arvaamattomuudessaan jännittävä Sari haastaa ja irvii molempia miehiä, toista aikaansaamattomuudesta, toista ylipedanttisuudesta.

Thaimaahan sirryttäessä ja varsinkin lopun pitkässä Australia-jaksossa henkilödraamaan sotketaan henkistä turistikrääsää sekä sinänsä kiinnostavia etnologisia elementtejä. Vaelluskomedia kääntyy wiki-teatteriksi kun pääjuoneen sotketaan thai-perheen ja aboriginaalien kulttuurien, elämäntapojen  ja  riittien esittelyä.

Ohjaaja Meaney hämmentää soppaa vielä tömäyttämällä sekaan muutamia irrallisia, mutta hyvin raikkaita musiikkinumeroita kuin esimerkkeinä länsimaisen kulttuurin pinnallisuudesta. Tai sitten ihan vaan viihdykkeenä, jollaisena Annika Poijärven ja Anna-Riikka Rajasen pop-revitykset  hyvin toimivatkin.

Kasvu kohti ihmisellisyyttä

Varsinaiseen ratkaisuunsa nähden teatterisovituksen loppupuoli tuntuu turhan venytetyltä. Nousiaisen kirja taas rullaa maaliin vähän rennommin, vaikka siinäkin ote löystyy. Muuten dramatisointi on varsin uskollinen romaanille, hyvässä ja pahassa – jälkimmäistä edustavat muun muassa kirjan valjumpienkin vitsien toisintaminen.

Hyvää on sentään enemmän, erityisesti Markku Maalismaa, jonka ultraniuhon ja vähän takakireän hammaslääkärihahmon hidas mutta varma sulaminen kohti normaalia ihmisellisyyttä on Juurihoidon makoisinta ihmiskuvaa. Esa-Matti Longin esittämä Pekka on muuttumattomamman luonnekuvansa takia veljekisistä epäkiinnostavampi hahmo.

Pirjo Lonka on sarkastisen pahasuisen Sarin roolissa terävä, mutta ei minusta ohjaajalta ehkä osuvin roolivalinta kirjan siskokullasta syntyvää mielikuvaa ajatellen. Pieni ja pippurinen, muun muassa kaupunginteatterin Peppinä  ja Ryhmiksen Ihmemaan Liisana hurmannut  Anna-Riikka Rajanen olisi tyyppinä saattanut olla lähempänä, mutta hän tekee nyt Annika Poijärven ja Petri Mannisen kanssa nipun vinkeitä sivurooleja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Uudistunut Cullberg-baletti vieraili Helsingissä: Henkevää ja nautinnollista nykytanssia

Kuva: Urban Jören
Cullberg-baletin tanssijaryhmässä nähdään myös suomalaisvoimia: Helsingin vierailulla esitetyssä Figure a Sky -teoksessa mukana oli Vera Nevanlinna (kuvassa vasemmalla).

Zodiak – Uuden tanssin keskus täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Sen perustaja ja taustayhteisö Zodiak Presents puolestaan jo 30 vuotta. Merkkivuotta juhlistetaan monenlaisin yhteistyöesityksin, joista ensimmäinen nähtiin viikonloppuna Kansallisteatterin suurella näyttämöllä.

Ruotsalaisen nykytanssin pioneeri, hiljaisempien vuosien jälkeen uudistunut Cullberg-baletti toi Helsinkiin amerikkalaisen post-modernin tanssin legendan Deborah Hayn suurelle ryhmälle tekemän teoksen ”Figure a Sea”. Esityksen äänimaailman oli luonut taiteen moniosaaja ja elektronisen musiikin uranuurtaja Laurie Anderson.

Kansallisteatteri, suuri näyttämö (vierailuesitys)

Cullberg-baletti: Figure s Sea

Koreografia ja ohjaus Deborah Hay – Säveltäjä Laurie Anderson – Ääni Martin Ekman – Valot Minna Tiikkainen – Puvut Marita Tjärnström

Vuonna 1941 syntynyt Hay on yksi amerikkalaisen nykytanssin tärkeimpiä vaikuttajia jo 1960-luvulta lähtien. Hän on luonut oman playing awake -työskentely- ja esitysmetodin, joka korostaa esiintyjän kokonaisvaltaista läsnäoloa. Siinä keskeistä on tanssijan jatkuva kehollinen havainnointi ja nyt-hetkessä toimiminen.

Haylla on Suomeen ja erityisesti Zodiakiin pitkät ja lämpimät suhteet. Hän vieraili Zodiakissa ensimmäisen kerran omalla soolollaan vuonna 2003, ja on sen jälkeen käynyt maassamme useasti sekä opettamassa että tekemässä koreografioita. Vuonna 2009 hänelle myönnettiin Teatterikorkeakoulun kunniatohtorin arvonimi.

Syksyllä 2015 kantaesitetyssä Figure a Seassa on myös vahva suomalaispanos. Yhtenä yhteensä 17 tanssijan joukossa on mukana nykyään Hayn luottotanssijoihin kuuluva Vera Nevanlinna. Teoksen valot on suunnitellut pääasiassa Hollannissa ja muualla Euroopassa työskentelevä valosuunnittelija Minna Tiikkainen.

Meren lailla jatkuvasti virtaava esitys oli loputon kudelma liikkeitä, kohtaamisia, lähestymisiä ja eroja. Vaihteleva kokonaisuus oli kuitenkin hyvin selkeä ja rauhallinen kuin rantaan lyövät mainingit, jotka toistostaan huolimatta eivät koskaan ole samanlaisia.

Vaikka kukin tanssija toteutti omaa koreografista polkuaan, oli jokainen jatkuvasti myös tietoinen ja reagoi siihen mitä muut tekivät. Aina välillä koko tanssijajoukko yhtyi hetkeksi yhteiseen liikkeeseen tai askelkuvioon hajotakseen jälleen omiin kuvioihinsa kuin aaltojen pärskeet. Monimuotoisessa ja pääosin hyvin keveässä liikekielessä korostuivat kädet ja niiden asennot jatkuvan paikasta toiseen eri tavoin kulkemisen ohella.

Myös visuaalisesti esitys oli hyvin seesteinen. Marita Tjärnströmin suunnittelemien erilaisten housuasujen hillitty väriskaala liikkui mustasta tummansinisen ja harmaan kautta ripaukseen valkoista. Tyhjän valkoisen näyttämön ainoa kiintopiste oli taustan horisonttiviiva, joka jakoi sen vaaleampaan ja tummempaan alueeseen. Tiikkaisen valot hengittivät teoksen musiikillisten jaksojen myötä yhtä hienovaraisina kuin Andersonin äänimaailma, joka välillä haihtui lähes olemattomiin kasvaakseen jälleen uuteen volyymiin.

Tunnin mittainen Figure a Sea oli kaunis ja henkevä esitys, jossa ei tarvinnut otsa kurtussa miettiä näkemänsä tarkoitusta, vaan vain nauttia loputtomasti aaltojen lailla muuntuvasta liikkeestä.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Seela Sellan juhlamonologissa todellisuus tunkee Nasun metsään

Kuva: Johnny Korkman
Valtakunnallisia synttärijuhlia eri näyttämöillä pitkin kevättä viettavällä Seela Sellalla on Nasun roolissa sydän koko ajan mukana.

Seisaalleen kimmahtaminen erilaisten esitysten loppuaplodien aikana tuntuu  olevan harmillisesti yleistymässä. Harmillisesti ja jotonkin vaivaannuttavasti siksi, että vain oikeasti to-del-la hyvät teatteri- ja tanssiesitykset, konsertit tai oopperat ovat ansainneet tällaisen huomionosoituksen. Nykyisin pompataan penkistä ylös läpsyttämään keskinkertaistenkin juttujen tähden. Joskus riittää, että on ollut komea ylöspano, kohottava loppukohtaus tai musikaalissa muutama kiva hitinpoikanen.

Taiteilijoiden juhlaesitykset ovat asia erikseen. Niissä sopii herkemmin aplodeerata seisten taitelijan uraa kunnioittaakseen.

Pieni eläin – Seela Sella 80 vuotta
Käsikirjoitus Leena Tamminen – Ohjaus Kari Paukkunen – Lavastus Martti Aiha – Valot Kalle Ropponen – Ääni Antti Puumalainen – Pukusuunnittelu Marja Uusitalo – Näyttämöllä Seela Sella

Seela Sella on  sitten vielä ihan oma erillistapauksensa. Hänelle standing ovationit olisivat olleet viime vuosikymmenen aikana paikallaan useasti. On hän niin hieno esimerkki siitä, kuinka näyttelijä voi jatkaa uraansa eläkevuosillaan niin pitkään kuin vain virtaa sielussa ja päässä riittää. Sellalla sitä paloa on, kuten hän juhlaesityksensä jälkeen pitämässään pienessä improvisoidussa kiitospuheessa vakuutti.

Sitä vakuutusta ei edes olisi välttämättä tarvittu. Sellan 80-vuotisjuhlaesitys ”Pieni eläin” kyllä itsessään näytti, että hän rakastaa yhä näyttämöllä oloa, vuorovaikuitusta yleisön kanssa, heittäytymistä rooliin.

Aidosti ”rakastettu”

Seela Sellan juhlaesityksen ensi-ilta oli asiaankuuluvasti Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, sieltähän hänen ammattinäyttelijäuransakin  lähti liikkeelle 1958, Kolmen iloisen rosvon leijonana muuten.

Kansallisen isolle ei kenellä tahansa ole pääsyä – tai uskallusta – lähteä soololoilemaan. Viime vuosina Jukka Puotilan showt ja Esko Salmisen tarinointi-illat ovat olleet kyllin vetovoimaisia täyttämään isonkin puolen katsomon.

Sella pystyi samaan, helposti. Olisi varmasti täyttynyt useampikin ilta kuin ne pari, jotka Pientä eläintä nyt Kansallisessa ehdittiin esittää. Mutta kun kasikymppisella on kiire tien päälle, kiertueelle. Ei auta jäädä laakereille lojumaan, kun muuallakin Suomessa halutaan nähdä rakastettu näyttelijä.

”Rakastettu” on toinen asia, joka noiden seisoma-aplodien tapaan on kärsinyt vähän inflaatiota, sen verran herkästi se on mediassa viskattu ties kenen kyläkomeljanttarin tai pillipiiparin epiteteetiksi.

Sella on tehnyt itsestää rakastetun välittömällä, läsnäolevalla persoonallaan. Hänessä on luontaisaa iloa ja lämpöä, mutta tarpeen tullen Seelasta löytyy myös kipakkuutta, kuten olemme vuosien varrella kuulleet esimerkiksi hänen Israelia puoltavista kommenteistaan.

Nasun ravisteltu maailma

Kaiken tämän suitsutuksen jälkeen on aika ikävä sanoa, että Sellalle juhlaesitykseksi kirjoitettu monologi Pieni eläin ei ole tekstinä kovin sytyttävä. Ei mielestäni niin imaiseva kuin samalla tiimillä (Leena Tamminen käsikirjoittajana, Kari Paukkunen ohjaajana) syntyneet Sellan aiemmat menestyksekkäät kiertuemonologit ”Pitkä, musta, tyylikäs” ja ”Seela Sella seisaallaan” tai Arttu Kapulaisen kanssa vuonna 2013 tehty, puolitoista vuotta maata kiertänyt näyttämöduetto ”Ottaa sydämestä”.

Tammisen tekstin lähtökohta on soma ja näyttelijän toiveiden mukainen: Sella pääsee kerrankin esittämään symppaamaansa Nasua, tuota Nalle Puh -tarinoiden vähän hermoherkkää ja ongelmakeskeisesti maailmaa katsovaa pikkupossua.

Nasusta kehittyy Sellan käsittelyssä satusankaria yleispätevämpi hahmo, joka pohtii paitsi omaa eläimyyttään, myös asemaansa  yhteisössään (josta äänitehostein ja Nasun imitaatioin ovat näyttämöllä läsnä muun muassa Nalle P. itse sekä Ihaa ja Pöllö) ja koko maailmassa.

Teksti jää usein kuitenkin pyörimään jonnekin Puolen hehtaarin metsän fantasiamaailman ja globaalien uhkien varjostaman nykytodellisuuden väliin. Ihmisen ahneus, tehometsätalous, ilmastomuutokset ulottuvat Nasun elämänpiiriin, mutta itse jäin katsojana miettimään, pitääkö satuhahmon niistä kantaa huolta. Eikä Nasu sitten tietysti enää näyttäytynytkään fantasiahahmolta. Tuli epäsadullinen olo, todellinen.

Mutta on Pienessä eläimessä paljon hyvääkin, isompi osa reilun tunnin kestosta. Monet Nasun todellisuuteen törmäyksistä on lystikkäästi muotoiltu ja monologi on koko ajan eläväinen ja liikkeessä niin fyysisesti kuin ajatuksellisesti.

Ja Seela Sella on Nasuna ihana.

Kahdeksankymppiä ei mittarissa paljon paina, kun Seela pompahtelee näyttämöllä jumppapallojen ja muun rekvisiitan keskellä. Eläinten ystävänä tunnetulla näyttelijällä on sydän isosti Nasun roolissa mukana. Se syke näkyy kauas.

Pieni eläin – Seela Sella 80-vuotta -kiertue pysähtyy nyt lauantaina  kahdeksi seuraavaksi viikonvaihteeksi Kuopion kaupunginteatteriin, jatkaa sieltä muun muassa Kouvolan, Lappenrannan, Espoon ja Tampereen isoihin teatterisaleihin ja päättyy toukokuun lopulla lähtöpisteeseensä Kansallisteatteriin.

Keskustelua aiheesta

Krista Kosonen lähti kummiksi nuorille teatteriharrastajille

Krista Kosonen tietää, että teatteriharrastuksen kautta nuoret pääsevät ilmaisemaan itseään ja kokemaan maailman merkityksellisenä.

Työväen Näyttämöiden Liiton järjestämä Nuori Näyttämö -hanke yhdistää taas nuorten teatteriryhmät työskentelemään alan ammattilaisten ja näytelmäkirjailijoiden kanssa. Projektin kummiksi lähtenyt näyttelijä Krista Kosonen näkee nuorena aloitetun teatteriharrastuksen monin tavoin merkityksellisenä.

– Teatteriharrastus herkistää ihmisen empatiakykyä, kun hän samastuu muiden kohtaloihin. Se myös kehittää nuorten yhteistyötaitoja, ja ryhmässä työskenteleminen on jo itsessään valtavan antoisaa. Teatterin kautta nuoret voivat myös saada kehollisuutta vahvistavia kokemuksia. Teatteri on taidetta, jonka kautta nuoret pääsevät ilmaisemaan itseään ja kokemaan maailman merkityksellisenä.

TNL:n organisomassa, nyt toista kertaa toteutettevassa nuorille teatteriharrastajille suunnatussa  hankkeessa ammattikirjailijat kirjoittavat 13-19-vuotiaille  kohdistetut uudet näytelmät. Nuorten teatteriryhmät valmistavat näytelmistä omat tulkintansa seitsemään ammattiteatteriin. Yhteistyö huipentuu ammattiteattereissa vietettäviin paikallisfestivaaleihin. Näiltä festivaaleilta valitaan esityksiä valtakunnalliselle päätösfestivaalille Tampereen Teatterikesään 5.-6.8.2018.

Tuottaja Inke Rosilon mukaan hankkeeseen ovat tervetulleita kaikenlaiset nuorten ryhmät. Osallistujat voivat olla itsenäisiä, jo pitkään toimineita ryhmiä tai vaikkapa koulun sisälle syntyviä uusia kokoonpanoja. Näillä kaikilla on omat ohjaajansa, ja työskentelyä mentoroivat ammattiteattereista valitut teatterin ammattilaiset.

– Nuori Näyttämö tarjoaa nuorille parhaat mahdolliset resurssit. Uskomme, että kokemus elinvoimaisesta teatterin tekemisestä vaikuttaa nuoren sosiaalisiin taitoihin sekä tulevaisuuden ratkaisuihin, sanoo Rosilo.

Uusia tekstejä kirjoittavat maamme eturivun näytelmäkirjailijoihin lukeutuvat  Gunilla Hemming, Pipsa Lonka ja Veikko Nuutinen. Heidän näytelmänsä käsittelevät monitahoisesti nuorten maailmaa ja ovat taiteellisesti haastavia – aiheina ovat esimerkiksi kuolevaisuus, vanhemmuus ja markkinatalous. Neljäs näytelmä on Rasmus Lindbergin Ruotsin vastaavalle hankkeelle 2014 kirjoittama teksti, joka käsittelee nuoren mahdollisuutta vastustaa isoa normiyhteisöä.

Mukana olevat seitsemän ammattiteatteria edustavat sekä maantieteellisesti ja toiminnallisesti koko Suomea. Pääkaupunkiseudun suuret toimijat Helsingin Kaupunginteatteri ja Suomen Kansallisteatteri yhdistävät ensimmäistä kertaa historiassa voimansa yhteisen paikallisfestivaalin järjestelyissä keväällä 2018. Maakuntateattereista Mikkelin ja Varkauden Teatterit järjestävät yhteisen paikallisfestivaalin. Pohjoisista teattereista osallistuu Kemin kaupunginteatteri ja itäisin on Kotkan kaupunginteatteri. Pirkanmaan nuoret tekevät yhteistyötä Tampereen Työväen Teatterin kanssa, joka on myös päätösfestivaalin tapahtumapaikka.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Nukketeatteria Kansallisen Omapohjassa: Episodeja eristäytyneiden elämästä

Kuva: Saara Mansikkamäki
Iida Vanttaja on suomalaisen nukketeatterin moniosaaja, joka on kaksikymmentäviisivuotisen uransa aikana tehnyt nukketeatterin parissa melkein kaikkea mahdollista käsikirjoituksesta, ohjauksesta, nukenrakennuksesta ja lavastuksesta näyttelemiseen ja nukettamiseen.

Ei siis ole mitenkään ihmeellistä tai tavatonta, että hän on myös juhlaesityksessään Kohtauspaikkoja kadonneille näissä kaikissa tehtävissä. Sen sijaan hivenen uutta suomalaisessa aikuisille suunnatussa nykynukketeatterissa on, että esityspaikaksi on valikoitunut Kansallisteatterin Omapohja-näyttämö.

TEATTERI

Kansallisteatteri, Omapohja

 Iida Vanttaja ja Antti Kaski: Kohtauspaikkoja kadonneille

Ohjaus, lavastus, nuket ja esitys Iida Vanttaja – Ääni Tuuli Kyttälä – Valot Harri Kejonen – Näyttelijät Mila Nirhamo, Maria-Elina Koivula

Intiimi näyttämö ja esityksen pääasiassa herkkä ja runollinen vire sopivat toisilleen erinomaisesti. Vain loppupuolella kadotetaan hetkeksi kokonaisuutta leimaava vangitseva selittämättömyys ja äidytään lähes sormella osoitteleviksi.

Tummissa vesissä

Monille Vanttajan aikaisemmillekin töille tunnusomaista on ollut tummasävyisyys ja episodimaisuus. Niin nytkin. Katsojalle ei selitetä ja näytetä kaikkea.

Yksinäisyys, eristyneisyys, muiden yhteydestä poissulkeminen näytetään erilaisten nukkehahmojen kautta. Näemme pienen palan läpi todellisuuden vajoavan Hiekkamiehen, elämästään lopulta lähtevän vanhan naisen, työtä hakevan viittä kieltä osaavan maisterin tai jouluruuhkan paineessa kalaksi muuttuvan naisen elämästä. Jokainen heistä katoaa omalla tavallaan. Heistä jää jäljelle vain rannattomassa meressä seilaavia pieniä paperilaivoja, joita Seilin saarelle suljettu nainen lähettää matkalleen.

Esityksessä käytetään monia nukke-ja esineteatterin lajeja. Vanttajan tekemät nuket, niin pienemmät marionetti- ja keppinuket kuin lähes ihmisen kokoinen vanha rouva ovat upeita, rosoisia ja ilmeikkäitä. Ja niiden nukettajat, Vanttajan lisäksi Mila Nirhamo ja Maria-Elina Koivula osaavat asiansa.

Tuuli Kyttälän esitykseen luoma äänimaailma on yhtä aikaa äärimmäisen hienostunut ja konstailematon. Se muodostuu pääasiassa luonnon- ja kaupunginäänistä vaivihkaisesti tilan täyttäen. Harri Kejosen valot toimivat ennen kaikkea rajaajina nostaen esiin juuri sen tilanteen ja ympäristön kuin kulloinkin tarvitsee. Nukketeatterissahan pimeys on oikeastaan yhtä tärkeää kuin valo, koska sen avulla luodaan tarvittavat illuusiot.

Kohtauspaikkoja kadonneille on hieno juhlaesitys, joka on uskollinen Vanttajan tummasävyisten, runollisten ja puhuttelevien esitysten tyylille.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Kansallisteatterin Rikhard III on niin paha että hirvittää – ja naurattaa

Kuva: Tuomo Manninen
Tilaisuus joka jää käyttämättä. Rikhard III (Kristo Salminen) yrittää osoittaa vilpitömyytensä liehittelemälleen Annalle (Heikki Pitkänen) antautumalla miekalla pistettäväksi.

Kristo Salmisen viekkaat, vuoroin viiruina häijyilevät, vuoroin tapillaan mulkoilevat silmät. Antti Pääkkösen esittämän tuomitun veljen hätähuutoiset ilmeet. Heikki Pitkäsen eteeriset, kaikesta rakkaudesra tyhjät silmäykset. Milka Ahlrothin esittämän leskikuningattaren viha: tuo katse taatusti tappaa

Näytteljöiden ilmerekisteristä hoksaa, että Kansallisteatterin Shakespeare-klassikon tulkinnassa ei nyt mennä ihan tallatuimpia tragediapolkuja. ”Rikhard III” on nyt tyylitelty sen verran reippaasti, että ensimmäisen puoliskon aikana nauru on katsomossa hallitseva reagointitapa.

Vissi koomisuus lähtee juuri ilmeistä, toisaalta myös nurin käännetyistä rooliasetuksista. Ei tuota mainittua Heikki Pitkäsen eteerisyyttäkään voi ottaa täysin vakavasti, kun hän näyttelee Rikhardin vaimokseen kaappaamaa Annaa.

TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, Willensauna

William Shakespeare: Rikhard III

Suomennos Matti Rossi – Sovitus Anna Viitala – Ohjaus Jussi Nikkilä – Lavastus Katri Rentto – Puvut Saija Siekkinen – Valot Pietu Pietiäinen – Äänisuunnittelu,  musiikki ja musiikin esitys Mila Laine – Rooleissa Kristo Salminen, Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Juha Varis, Antti Pääkkönen, Helmi Oja/Aamu Milonoff ja Isabella Ruotimo/Nuua Kosminen

Pahan kosketus

Rikhard III on Shakespearen häijyjen hahmojen osastolla se kieroin, julmin ja luotaantyöntävin tyyppi. Tämä syntymärujo, perimysjärjestyksessä pistesijoille jätetty herttua päättää tilaisuuden tullen kostaa kaiken sen pilkan ja syrjinnän, jonka on lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokenut tai ainakin luullut kokeneensa.

Tilien saaminen kuitatuksi vaatii määrätietoisuutta ja valtaa, ja molempia saa, kun pudottelee päitä ja muita esteitä kuningastieltä. Suku on pahin, tietää Rikhardkin, ja siksi lähiomaisista joutuvat tyrmän kautta lahtauspölkylle niin veljeä kuin veljenpoikaa. Samassa siivouksessa menettää henkensä muutama lähin tukimies, eikä poltettujen siltojen lukua kukaan  jaksa enää pitää.

Rikhardin vainoharhaisuus on sitä luokkaa, ettei hän luota keneenkään. Syystä, sillä kaikki olisivat mieluusti lähettämään hänet helvettiin. Oma äitikin, joka toivoo pojalleen kunniatonta kuolemaa tämän kerjätessä kannustusta lähestyvää suurta taistelua varten.

Kaksilla kärreillä

Muun muassa Q-teatterin produktioista paremmin näyttelijänä tunnettu Jussi Nikkilä on ensimmäisessä klassikko-ohjauksessaan ajellut häpeilemättömästi kaksilla kärryillä. Toisaalta hän nostaa näkyviin kaiken sen pahan, joka Rikhard III:een on sisään leivottu, toisaalta hän keventää katsojan taakkaa tekemällä pahasta niin pahaa, että se jo naurattaa. Jälkimmäisessä tyylivalinnassa näyttelijät saavat todellakin mulkoilla, julmistella, kopeilla ja räytyä ihan sydämensä pohjasta. Ei tällaiselle voi olla hörähtelemättä, vaikka omat raadolliset reaktiot vähän hävettäisivät. Ei edes sille, kun Rikhardilta tapatustehtävän saanut Buckinghamin herttua toteaa homman suoritetuksi ja nostaa säkistä väärälle puolelle loikanneen lordi Hastingsin pään. Naurua toki ruokitaan sillä, että Buckinghamia muuten aatelisen ylhäisesti esittävä Juha Varis on oksentamaisillaan tuohon samaiseen säkkiin.

Tyylikästä tyylittelyä puolestaan edustaa Saija Siekkisen puvustus ja Mila Laineen läpi esityksen näyttämöllä eri instrumenteilla soittama musiikki. Molemmissa ollaan tiiviisti epookissa, mutta nykypäiväisesti, vailla raskaampaa shakespeariaanisen ajan patinaa.

Nikkilän muuten ehjän ja otteessaan pitävän ohjauksen pieni särö on siinä, että esityksen ensimmäinen ja toinen puolisko ovat varsin eripariset. Kun alussa käydään tyylittelyssä miltei parodian rajoilla, niin loppua kohti esitys mustuu aivan täysiveriseksi kuningastragediaksi. Rikhardin pahat teot julmistuvat äärimmilleen pienten veljenpoikien tapattamiseen. Enää ei naurata, yhtään. Kun tyranni kohtaa oman odotetun loppunsa – tosin näennäisen kunniakkaasti taistelukentällä ja lviimeiseen asti hanttiin pistäen, katsomon miltei kuulee huokaisevan helpotuksesta.

Valtakuntaa taistelukelpoisesta hevosesta (ilmeisen katteettomasti) korvaukseksi lupaillen Rikhard vajoaa tantereeseen eikä kukaan jää suremaan. Willensaunan näyttämöllä alkaa sarastaa, Pietu Pietiäisen vaikuttavasti häikäisevät loppuvalot vihjaavat uuden ajan aamusta.

Se Englannille koittikin, kun kahden aatelissuvun välillä vuosikymmenet raivonnut Ruusujen sota sai viimein päätöksensä ja Rikhardin tilalle valtaistuimelle nousi Henrik VII.

Maanista Rikhard-kuningasta näyttelevä Kristo Salminen ottaa ilon irti Nikkilän linjausten tarjoamasta tilasta. Hän kyräilee verhojen ja varjojen kätköissä kyttyröineen kuin kliseisimmissä Shakespeare-kuvastoissa konsanaan, ja suoristaa välillä paikat natisten kroppansa täyteen mittaan mahtinsa näyttäkseen. Toisaalta hän ilmaisee ehtymätöntä pahuutta myös pelottavan arkisesti.

Tekisi mieli sanoa ajankohtaisesti, mutta ei täällä kaikista vihapuheista huolimatta missään Ruusujen sodan säälimättömässä ajassa eletä. Eihän?

 

 

 

Keskustelua aiheesta