Minua on kuitenkin huolettanut yksi, perustavaa laatua oleva kysymys. Kuinka päätöksenteko tapahtuu edustuksellisessa demokratiassamme. Poliittisen elimen on aina pidettävä huoli siitä, ettei se menetä otettaan päätöksenteosta ja joudu virkavalmistelun vietäväksi, niin laadukasta kuin jälkimmäinen teknisesti onkin.Meille tätä SOTE-uudistusta ja maakuntastrategiaa esitelleet virkamiehet ovat tehneet huolellista ja asiantuntevaa työtä. On kuitenkin hyvä tiedostaa valmistelun näkökulma. Hallitsevana on yksi, standardiksi vakiintunut lähestymistapa, ja se määrää valmistelun kielen.

Käsitteiden käyttö on valtaa. Esimerkkinä olkoon termi ”heikko huoltosuhde”. Se on poikkeuksellisen huono, jopa ikäihmisiä leimaava sosioekonominen muuttuja, ja kuitenkin niin vahvasti valmistelua ohjaava taustaoletus.

SOTE-uudistuksessa puhumme julkisesta palvelusta. Jatkossa sen tuloksellisuutta mietitään ensi sijassa toiminnan taloudellisuuden ja tehokkuuden kannalta. ”Sosiaalinen liikelaitos”, jo termi viittaa ei-julkiseen palveluun, onnistuu toiminnassaan, jos se onnistuu säästämään.

Onnistumista ei mitata ensi sijassa vaikuttavuuden ja laadun näkökulmasta, tässä tapauksessa ihmisten terveydentilasta, vaan kuvitellaan, että raha on paras konsultti.

Uusimaa, jonka terveystaso on Suomen maakunnista Ahvenanmaan jälkeen paras, on tuotetun palvelun taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta heikoilla. Miksi? Siksi, että esimerkiksi erikoissairaanhoidossa se vastaa valtakunnallisesti erityisen vaikeista potilaista tai harjoittaa kliinisen toiminnan ohella koulutusta ja tutkimustyötä.

Nyt meille kerrotaan, että jatkossa, SOTE-uudistuksen jälkeen sosiaalisen liikelaitoksen johdon tuloksellisuutta mitataan ensi sijassa taloustehokkuuden näkökulmasta. Toiminto siis tulee olemaan kilpailukykyistä ja onnistunutta, kunhan vähennetään tutkimuksen, koulutuksen ja erityishoidon osuutta.

On erikoista, että Uusimaa, joka sosiaalisilta hyvinvointi-indikaattoreiltaan on Euroopan 257 alueesta seitsemänneksi paras, valitsee itselleen strategiseksi tunnuksekseen ”Rohkea uudistuja”. Eikö parempi tavoite olisi ”Rohkea tasonsa säilyttäjä”?

Me puhumme liiaksi ”hallitusta rakennemuutoksesta”, ”arvojohtamisesta”, ”rohkeasta uudistumisesta” jne. avaamatta mikä on arvojen, muutoksen tai uudistumisen sisältö. Tällä kertaa me sisällön tiedämme. Kyse on sosiaali ja terveyspalvelujen sopeuttamisesta palvelumarkkinoihin. Meille jätetään pohdittavaksi vain tuon Suomen historian merkittävimmän yksityistämisprosessin hallittu toteuttaminen.

Tämä lähestymistapa jättää vähän tilaa sellaiselle näkökulmalle, joka kyseenalaistaa julkisen palvelun markkinaehtoistamisen. Ei ideologisista, vaan palvelun yhdenvertaisen saavutettavuuden ja vaikuttavuuden syistä. Jokaisen terveys on yhtä arvokas.

Suomessa on kansainvälisissä vertailuissa yksi maailman laadukkaimmista (ja myös kustannustehokkaimmista) terveydenhuoltojärjestelmistä. Nyt olemme kuitenkin ”rohkeasti uudistumassa”. Mihin suuntaan? Sellaisiin markkinaehtoisiin järjestelyihin, joista muut haluavat pois, ja ovat vain ihaillen katsoneet maailman laadukkainta palvelumallia, pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Tätä me taas olemme nyt ”rohkeasti” purkamassa.

Pelkoni on, että otamme vakavaa taka-askelta – ja kuorrutamme tekomme taloushallinnonkielellä ”tulosjohtamisesta” ja ”tehokkuudesta”, ellemme sitten eufemismilla ”valinnanvapaus”. Se, mistä me poliitikot nyt valmistelukoneiston ohjeistamana keskustelemme, on, kuinka hallitusti tämä julkisen palvelujärjestelmän purku tehdään.

Palvelun järjestäjä ja tuottaja halutaan erottaa, jotta yksityinen, markkinaehtoinen tuotantomalli voi asteittain vallata julkisen (verovaroin subventoidun) palvelun. Tällöin ei edes pohdita, mitä julkinen hyödyke tai julkinen palvelu käsitteellisesti tarkoittaa. Miksi tällainen tuotantomalli on koskaan otettu käyttöön? Sen perään haluaisin kysyä.

Jos/kun palvelun järjestäjä ja tuottaja halutaan erottaa toisistaan, niin kuinka ja millä tavoin julkinen, yhteisen vastuun periaate kyettäisiin sosiaali- ja terveyspalveluissa kuitenkin mahdollisimman pitkälle säilyttämään. Tähän liittyviä vaihtoehtoisia malleja haluaisin valmistelukoneiston meille päätöksentekijöille tuottavan.

Iso-Britanniassa ovat kääntämässä kurssia takaisin. Uudelleenarviossa on kyse aiempien julkisten palvelujen nykyisistä kustannuksista ja yhdenvertaisesta saavutettavuudesta. On jouduttu toteamaan, että markkinaehtoisuus ja ”valinnanvapaus” vietiin liian pitkälle. Nyt pohditaan rautateiden, postin ja terveydenhuollon palauttamista julkiseksi palveluksi.

Joudummeko me kantapään kautta kokemaan, että Uusimaa, ”rohkea uudistuja” putoaa seitsemänneltä sijalta sadanneksi Euroopan maakuntien välisessä sosiaalisen hyvinvoinnin indeksivertailussa.