Monenlaista kadunkulkijaa on elokuvienkin maailma täynnä, mutta Charles Chaplinin (1889 – 1977) kulkurihahmo on kaikista vastaantulijoista yhä kaikkein ikonisin. ”Kulkuri” on yleensä ensimmäinen ja monesti myös ainoa asia, joka suurimmalle osalle tulee mieleen varhaisesta elokuvasta.

Vuonna 1925 elokuvamaailmassa tapahtui. Neuvostoliitossa Sergei Eisenstein loi montaasin oppikirjan, Panssarilaiva Potjomkinin. Ensimmäiset elokuvansa ohjasivat Englannissa Alfred Hitchcock, Ranskassa Jean Renoir ja Yhdysvalloissa Josef von Sternberg. Chaplinin Kultakuume on kuitenkin juuri nyt sata vuotta myöhemmin kaikkein muistelluin kyseisen vuoden elokuva.

LIEKÖ TARPEEN muistuttaa, että vuosisata takaperin elokuvat olivat vielä mykkiä, ja niitä säestettiin esityksissä eri tavoin. Nykyisin tunnettu pitkän elokuvan muoto oli vakiintunut 1910-luvulla, mutta komediat tottelivat tavallista pidempään lyhyempää muotoa – ”kaksikelaiset” oli oma käsitteensä.

Siinä missä Keaton ja Lloyd paiskivat 1920-luvulla pitkiäkin elokuvia vähintään vuoden välein, Chaplinin elokuvia tultiin kuitenkin näkemään harvemmin. Hänellä oli erottautumisen kykyä viiteryhmänsä taiteilijana. Nainen Pariisissa (1923) oli Chaplinilta yllättävä siirto, romanttinen draama, jossa hän teki itse vain pienen cameoroolin. Lippukassoilla kartettua ja nykyisinkin hyvin harvoin valkokankaalta nähtyä teosta seurasi kuitenkin suuri menestys.

Kun Kultakuume (1925) sai maailmanensi-iltansa Los Angelesissa 26.6.1925 ja kautta Yhdysvaltain 16.8.1925, kyseessä oli valloittava todiste siitä, että Chaplin oli edelleen elokuvailmiö vailla vertaa. Kymmenvuotisjuhliaan viettävän kulkurihahmon lennättäminen jo läpikotaisin kävellyiltä T-risteyksiltään ja kadunkulmiltaan tavallista suurempaan seikkailuun Klondiken kultaryntäyksen onnenetsijäksi oli onnistunut ratkaisu.

KULTAKUUME ON täynnä kuolemattomia kohtauksia kenkäateriasta sämpylätanssiin ja kanahallusinaatiosta lopun kalliokielekkeellä keikkuvaan taloon. Sangen usein jätetään mainitsematta mainio karhu, joka tekee tuttavuutta kulkuriin jo aivan alussa, luoden jäljittelemätöntä erämaan tunnelmaa.

Kultakuumeessa Chaplinin ura oli kulminaatiopisteessä. Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja-leikkaaja-näyttelijä oli jalostanut taidettaan jo kymmenen kelan mittaiseksi, mutta samalla Kultakuume jäi jo Chaplinin viimeksi elokuvaksi aikakautena, jolloin mykälle filmille ei ollut vaihtoehtoa.

Keskellä 1920-lukua elokuvakulttuurin vallitseva tila, jossa lähitulevaisuudessa siintävä aave oli vielä pitkälti selkiintymätön, näkyy Kultakuumeessa tiettynä alitajuisena vapautuneisuutena, luontevuutena ja harmittomuutena. Mikään olennainen ei ehkä muuttuisi.

Tietty surumielisyys tuli kasvamaan Chaplinin myöhäistuotannossa, jossa näkyi varsin korostnneesti ajan muuttuminen ja uuden teknologian vääjäämätön läpimurto. Vuoden 1927 ensimmäistä äänielokuvaa, Alan Croslandin ohjaamaa ja Al Jolsonin tähdittämää Jazzlaulajaa seurannut Sirkus (1928) oli sinänsä vielä paljolti irrallaan muutoksen tunnustelusta, mutta sekin on Chaplinin elokuvaksi jo tunnelmaltaan melankolisempi ja tarinaltaan varsin realistinen. Sirkuksen voi tulkita yleispäteväksi kuvaukseksi viihdyttämisen maailmasta, jossa karavaani kulkee eteenpäin ilman suurinta tähteäänkin.

Muista mykän kauden Hollywood-koomikoista Stan Laurelin ja Oliver Hardyn eli kotosuomalaisittain Ohukaisen ja Paksukaisen siirtymä äänen puolelle oli luontevin, ja he loivat kuolemattomimmat farssinsa vasta silloin. Pahimpaan pulaan joutui Buster Keaton, joka lakonisena kivikasvona menetti jotain olennaista sangen vastuullisiin tehtäviin ajautuvan sivustaseuraajan persoonastaan puheen maailmassa. Harold Lloyd onnistui äänielokuvan puolella ainakin kerran saavuttamaan mestariteoksen, elokuvien maailmasta ammentavan Filmikärpäsen (1932).

Alkuaikoinaan ääni usein sekä uudisti että kangisti elokuvallista ilmaisua, ja Chaplininin 1930-luvun elokuvat Kaupungin valot (1931) ja Nykyaika (1936) ovat yhtä itsepäisiä kuin itsetietoisia kommentteja kehityksen kulusta. Kaupungin valot luotti pelkkään musiikkin ja äänitehosteisiin, Nykyaika puhkesi loputa puhumaankin, mutta ymmärrettäviltä sanoiltaan unohtuneen laulun muodossa.

Aika 1920-luvun lopusta 1930-luvun puoliväliin oli mykän elokuvan kuolinkorahdusta tai joutsenlaulua eri tahoilla. Chaplin tiedosti poikkeuksellisen arvovaltansa. Jättäessään kulkurihahmonsa Nykyajassa kävelemään tulevaisuuden aamunkajoon se oli lopullinen symbolinen sinetti sille, että elokuvallinen todellisuus oli muuttanut ratkaisevasti muotoaan.

YLEINEN SUHTAUTUMINEN Chapliniin on usein hieman yksinkertaistetumpaa kuin hänen teostensa moninaisuus. Chaplinin parhaista pitkistä elokuvista on esimerkiksi poikkeuksellisen vaikeaa valita ehdotonta avainteosta tai henkilökohtaista suosikkiakaan. Chaplinin poika on lämmittävin ja rakastettavin, Sirkus kiehtovin ja etäisin, Kaupungin valot kaunein ja elegisin, Diktaattori (1940) puhuttelevin ja painokkain, Ritari Siniparta (1947) sivaltavin ja briljantein ja Parrasvalot (1952) yksityisin ja seestynein.

Kultakuumetta filmattiin muun muassa Sierra Nevadan maisemissa, eivätkä yli vuoden kestäneet kuvaukset olleet helpot.

Kultakuumeessa Chaplinin ominaisin ja alkuperäisin maailma on kuitenkin kehittynyt konkreettisimmilleen, täyteen kukintoon. Teos ottaa sujuvasti kaiken irti suotuisasta ajastaan ja asettuu koomisten ja liikuttavien ainestensa kanssa onnekkaaseen tasapainoon. Se tarjoaa puhdasta, estotonta hupia ja hauskuutta alusta loppuun, mutta sellaisella sielukkaalla tunteella ja visionäärisellä taidolla, joista tunnistaa vetoavimpaan vireeseensä nousseen mestarin käsialan. Elokuvan tuolloinen mahdollisuuksien maailma on Kultakuumeessa Chaplinin täydellisessä hallinnassa.

Keskeistä on, että Kultakuumeen kulkurihahmon perustarpeet ja -tunteet ovat kultahaaveidensa keskelläkin ajattoman konkreettisia ja inhimillisiä: vatsan täyttäminen ja yksinäisyyden hälventäminen.

Kultakuume Yle Areenassa 11.9. asti. Kyseessä on Chaplinin vuonna 1942 muokkaama äänellinen versio. (Vinkki: vastaanottimesta saa myös äänen pois.)