Yritysvaltaaja ja reaganilainen roisto Gordon Gekko väitti klassikkoelokuvassa Wall Street – rahan ja vallan katu (1987), että ahneus on pohjimmiltaan hyvä juttu. Merkitseehän se rahaa, joka motivoi automaattisesti ihmisiä, olivat he sitten kuluttajia tai yrittäjiä. Markkinatalouden logiikalla muuta motivaatiota ei edes tarvita, ostamista ja myymistä rajoittavista säädöksistä puhumattakaan.

Tämän ajattelutavan ongelmat näkyvät räikeinä tämän päivän huippujalkapallossa, jossa ahneus tuntuu olevan joskus jopa rajattomampaa kuin Oliver Stonen ohjaamassa Wall Streetissä. Tämä urheilulaji on kasvanut pelkästään tällä vuosituhannella räjähdysmäisesti, muistuttavat STT:n toimittajat Hannu Aaltonen (s. 1963) ja Tapio Keskitalo (s. 1981) yhteisteoksessaan Jalkapallon musta kirja – Kuningaslaji ja rahan mahti.

Jalkapallossa on mahdollista tehdä vastaavia voittoja kuin huumekaupalla, mikä ei voi olla hyvä juttu. Touhu tuo mieleen 1980-luvun kasinotalouden. Jalkapallo on planeetan ykköspeli, ja kuten Aaltonen ja Keskitalo kirjoittavat, siinä liikkuvista rahoista ovat kiinnostuneet luonnollisesti myös huijarit ja rikolliset. Mutta kun näitä hyypiöitä löytyy lajin korkeimmasta johdosta, ollaan jo todella vakavan ongelman äärellä.

Isoja rahoja pyörittelevät tahot elävät omassa harhaisessa todellisuudessaan, jossa ei ole tilaa esimerkiksi urheilutoimittajien esittämälle kritiikille. Se leimataan perusteettomaksi kyynisyydeksi. Ylimielisyyttä, ahneutta, suuruudenhulluutta, turhamaisuutta ja isoja egoja, huippujalkapallossa sen rikastumisen jälkeen yleistyneitä asioita, on joka tapauksessa syytä ihmetellä. Pelistä ”on vuosikymmenien kuluessa tullut omalakinen universuminsa, jossa pätevät sen omat määritelmät oikeasta ja väärästä sekä rehellisyydestä ja etiikasta.” (s. 65)

KIRJAN TEKIJÄT rakastavat jalkapalloa, mutta haluavat muistuttaa lajin pimeästä puolesta. Heidän mielestään peli on kunnossa esimerkiksi harrastajamäärissä tai liiketoiminnan kasvussa mitattuna. Samaan aikaan se on kuitenkin koko ajan kasvava kupla, hieman kuten 2000-luvun ylikuumentuneet kiinteistömarkkinat, ja kuplilla on tapana poksahtaa ennemmin tai myöhemmin. Kasvu ei voi jatkua ikuisesti, väittivät markkinatalouden kannattajat sitten mitä tahansa.

Stéphane Courtois’n toimittaman vaikutusvaltaisen Kommunismin mustan kirjan (1997) inspiroimana kunnianhimoisesti nimetty Jalkapallon musta kirja keskittyy talousasioihin ja lajin rakenteisiin, mikä tekee siitä mukavan erilaisen verrattuna useimpiin suomeksi kynäiltyihin jalkapallokirjoihin. Sen teksti on asiallista ja huolellisesti tarkistettua, kuten toimittajatekijöiltä sopii odottaa. Persoonallisuutta puuttuu, mutta se ei juuri haittaa, koska aihe on niin tärkeä.

Aaltosen ja Keskitalon on kiitettävä siitä, että tiedon runsaasta määrästä huolimatta kokonaisuuden ymmärtää helposti. Jalkapallon musta kirja todistaa seikkaperäisesti, ettei jalkapallo ole muusta yhteiskunnasta erillinen saareke, eikä myöskään sellainen kliininen viihdetuote kuin jotkut haluaisivat sen olevan. Toimittajat kiteyttävät: ”Vaikka jalkapallo on ensisijaisesti urheilua, se on samalla valtava bisnes.” Ja: ”Urheilu on väistämättä täynnä poliittisia päätöksiä alkaen kunnallisesta liikuntapaikkarakentamisesta ja päätyen MM-kisojen hakemiseen.”

Jalkapallo on paitsi urheilu myös muun muassa politiikkaa ja taloutta, kuten olen myös omissa jalkapalloteoksissani ja näissä kirja-arvosteluissani useasti todennut. Aaltonen ja Keskitalo vaativat lajilta lisää vastuuta, sillä vaikuttaahan se lukemattomien ihmisten elämään. Kattojärjestö FIFA ja eurooppalainen lajiliitto UEFA ovat esimerkiksi sallineet oligarkkien, öljysheikkien ja roistovaltioiden ostaa perinteisiä eurooppalaisia seuroja, mikä tuntuu todistavan päättäjien olevan tässäkin suhteessa kasvun kannalla hinnalla millä hyvänsä. Hämäräperäiset sijoittajat ovat olleet kiinnostuneita monesta asiasta, kuten kansainvälisestä näkyvyydestä, vaikutusvallasta ja huvittelusta.

Huippujalkapalloilijatkaan eivät ole pelkkiä suorittavia urheilijoita, vaan kokonaisvaltaisia roolimalleja, joiden kommentteja ja tekemisiä seurataan tarkasti. Siksi Manchester Unitedin hyökkääjä Marcus Rashfordin kaltaiset aktivistit ja hyväntekijät ovat tärkeitä. Samasta joukkueesta potkut saanut Cristiano Ronaldo – sosiaalisen median kautta aikojen suosituin urheilija – vaikuttaa puolestaan lähinnä omista bisneksistään kiinnostuneelta narsistilta.

Jalkapallon mustan kirjan valokeila ei kuitenkaan kohdistu pelkästään Euroopan isoihin sarjoihin ja niiden tuikkiviin tähtiin, vaan siinä käsitellään lisäksi muun muassa suomalaista, afrikkalaista ja aasialaista jalkapalloa. Tekijät ovat jututtaneet meikäläisiä jalkapallotoimijoita, kuten HJK:n toimitusjohtaja Aki Riihilahtea, ja lainaavat heitä. Riihilahti puolustaa suomalaisia seurajoukkueita luottamustehtävissään UEFA:ssa. Hän väittää olleensa keskeisesti vaikuttamassa kaudella 2021-2022 aloitetun Konferenssiliigan syntyyn.

KYLMÄ TOTUUS on, että moraali ja huippujalkapallo kohtaavat lähinnä silloin, kun moraalisesti toimimiselle on taloudellinen intressi. Rahaan keskittyessä voi kuitenkin unohtua, että pelin parissa harvat nauttivat luksuksesta ja monet tuskailevat palkkakuopassa. Tulonjako on jopa kärjistyneempi kuin Thaimaan ja Yhdysvaltojen kaltaisissa kansalaisensa voittajiin ja häviäjiin jakavissa maissa.

Aaltonen ja Keskitalo panevat merkille rahapulan olevan jalkapallon yleisin paikallinen ongelma maailmanlaajuisesti. He jatkavat: ”Se tuo epävarmuutta pelaajille, seuroille, kokonaisille sarjoille ja kansallisille liitoille. Samalla väärinkäytösten riski kasvaa. On syytä välttää ajatusta, että Euroopassa kylvettäisiin aina rahassa, ja muualla kaivettaisiin nukkaa taskunpohjilta.”

Mustavalkoinen ajattelu vaikeuttaa ryhtymästä hedelmällisiin muutoksiin, kuten otteluiden televisioinnista saatavien rahojen reilumpaan jakoon ja suurempaan läpinäkyvyyteen seurojen toiminnassa. Rikkaruohomaisen korruption kaltaiset jalkapallon taloussotkut liittyvät löyhään ja riittämättömään säännöstöön, joka ei ole pysynyt liiketoiminnan kasvun perässä. Kekseliäät ihmiset, kuten huonon maineen suuren yleisön silmissä saaneet pelaaja-agentit, ovat hyödyntäneet luovasti järjestelmästä löytämiään porsaanreikiä ja valuvikoja.

Jalkapallon mustassa kirjassa ollaan oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja toisten kunnioittamisen, terveiden arvojen, kannalla. Parempi maailma useammille kuulostaa hyvältä, ellei satu olemaan vaikkapa PSG:n puheenjohtaja Nasser Al-Khelaifin kaltainen miljardööri, jonka mielestä nykyinen tilanne eriarvoisuuksineen on erinomainen.

Roman Polanskin elokuvan Chinatown (1974) lopussa ökyrikkaalta ja niljakkaalta roistolta kysytään, että mitä hän oikein tavoittelee juonillaan? Lisää rikkauttako? Konna vastaa olevansa kiinnostuneempi tulevaisuudesta. Hän haluaa jäädä historiaan aitona suurmiehenä, samaan tapaan kuin Al-Khelaifin tapaiset kroisokset, mutta lopulta heidän kaltaisille jää vain heidän huono maineensa ja naurettava omaisuutensa.

JARI EKBERG kuvaili teoksessaan Kuin taivasta koskettaisi – Jalkapallon MM-kisojen historia (Atena, päivitetty laitos 2018) FIFA:aa machiavellilaiseksi organisaatioksi. Se pelottelee kriitikkonsa hiljaisiksi, toimii salamyhkäisesti ja käyttäytyy öykkärimäisesti.

FIFA:n motto todella on ”Jalkapallon avulla rakennamme parempaa maailmaa”. Voisi kysyä, että parempaa kenelle? Naisten jalkapallostakin kattojärjestö kiinnostui todella vasta, kun se tajusi siitä olevan mahdolliseksi seuraavaksi rahasammoksi.

Kansainvälisen jalkapalloliiton pomoja, lähinnä João Havelangea (toimessa 1974-1998), Sepp Blatteria (1998-2015) ja Gianni Infantinoa (2016-), voi kehaista jalkapallon laajentamisesta koko planeetan peliksi. Heidän kaupallisen työnsä ansiosta esimerkiksi monet kolmannen maailman valtiot ovat pystyneet parantamaan jalkapalloinfrastruktuuriaan ja haaveilemaan lajin huippumaiden haastamisesta. MM-turnauksen osallistujamäärän kasvattaminen on antanut heikommille porukoille, vaikkakaan ei vielä Suomelle, mahdollisuuden kilpailla suurimmasta pokaalista.

Ikävä kyllä FIFA:n korruptio on saavuttanut naurettavat mittasuhteet, eivätkä Infantinon suuret lupaukset organisaation tervehdyttämisestä ole ainakaan vielä toteutuneet suuressa mittakaavassa. Etelä-Afrikalle, Venäjälle ja Qatarille myönnetyt jalkapallon MM-turnaukset tuntuvat todistavat, että raha kiinnostaa Kansainvälistä jalkapalloliittoa paljon esimerkiksi ihmisoikeuksia enemmän.

Havelange, Blatter ja Infantino ovat olleet enemmän tai vähemmän diktaattoreita, eikä heitä ole syytä sympatisoida, oli kyse sitten valtioista tai urheilusta. FIFA on Infantinon johdolla käskenyt Qatarin kisojen kilpailijoita, faneja ja toimittajia keskittymään pelkästään jalkapalloon. Hänen, kyseisessä öljyvaltiossa asuvan miehen, mielestä politiikka tulisi unohtaa, koska se voi asettua bisnesten tielle. Qatarin ihmisoikeustilanteen kyseenalaistaminen on puheenjohtajan mukaan itse asiassa jopa rasistista, koska länsimaat ovat syyllistyneet paljon pahempaan historiansa aikana.

Suu kiinni ja nauttikaa -tyyppiset määräykset eivät kuitenkaan sovi FIFA:lle, koska se yrittää samaan aikaan profiloitua sekä kansainvälisen ymmärryksen edistäjäksi että taloudelliseksi hyväntekijäksi. Liiton läheisiä välejä muun muassa roistovaltioihin ei voi sivuuttaa. Se nauttii miljardituloista, joita se saa esimerkiksi jalkapallolähetysten televisiointioikeuksista, eikä suuri osa näistä rahoista päädy kiertoon, vaan Infantinon ja hänen kavereittensa taskuihin.

Jalkapallon mustassa kirjassa mainitaan, että FIFA:n monopoliasema maajoukkuejalkapallon pyörittämisessä johtuu vain sen nauttimasta virallisesta hyväksynnästä. Kulisseissa käydään kuitenkin FIFA:n, ”tiettyjen maanosaliittojen ja huippuseurojen välistä rajua valtataistelua, jossa kaikilla on omat talousintressinsä, toiveensa ja pelkonsa. Toivottavasti myös lajin etu pysyisi ajatuksissa mukana.” (s. 242)

Osana tätä vääntöä ehdotettiin huhtikuussa 2021 säihkyvää Superliigaa, jossa joukko Euroopan seurajättejä pyrki irtautumaan UEFA:n hallinnoimista turnauksista, kuten Mestarien liigasta. Itse hallinnoimassaan Superliigassa joukkueet olisivat päässeet nauttimaan jopa isommista rahoista ja vain toistensa seurasta. Hanke kaatui nopeasti omaan typeryyteensä, mutta kuten Aaltonen ja Keskitalo huomauttavat, se palannee lopulta suunnittelupöydälle houkuttelevammassa muodossa.

JALKAPALLON bisneskeskeisyyttä käsittää paremmin, kun muistaa millaisessa jamassa laji oli sekä urheilullisesti että taloudellisesti vielä 1980-luvulla. Silloisesta väkivaltapallosta hankkiuduttiin ymmärrettävästi eroon ja pelistä muokattiin salonkikelpoista viihdettä. Uusi suosio yllätti ja kituuttajista, kuten pelaajista ja seuroista, tuli parissa vuosikymmenessä superrikkaita.

Kaudella 1992-1993 aloitetut Englannin Valioliiga ja Mestarien liiga muuttivat kaiken. Ne ottivat mallia urheiluviihteen luvatusta maasta Yhdysvalloista, ja keskittyivät näyttävyyteen perinteiden kustannuksella. Valioliigasta tuli pian todellinen instituutio. Aaltonen ja Keskitalo toteavat, että sen seurojen yhteenlaskettu arvo kasvoi 25 vuodessa 10 000 prosentilla, mikä on häkellyttävä luku.

Jalkapallolla on työväenluokkaiset juuret, mutta siitä on tullut yhä leimallisemmin ylempään keskiluokkaan kuuluvien fanien tai asiakkaiden peli. Heillä on varaa maksaa kalliista ottelulipuista ja hintavista kanavapaketeista nähdäkseen kaikki suosikkijoukkueittensa ottelut. Jalkapallon mustan kirjan tekijöiden kaltaiset romantikot kaipaavat takaisin vanhaan hyvään aikaan, jolloin jalkapallo oli vielä rehtiä amatööriurheilua, ei kyynistä ammattilaisuutta. Toiveet aikakoneen keksimisestä eivät ole realistisia, mutta nykyjalkapalloa määrittelevälle korruptiolle pitäisi tehdä ehdottomasti jotakin.

MUSTAN KIRJAN synkkiä juttuja lukiessa alkaa masentaa, eivätkä rationaaliset toimittajat tahdo keksiä luovia ratkaisuja kuvailemiinsa monimutkaisiin ongelmiin. Niinpä he päätyvät pyörittelemään: ”Vaikka käsittelemme rahan ja jalkapallon suhdetta monin paikoin kriittisesti, selvää on, että laji tarvitsee tuloja. Harvalla alalla pannaan pahitteeksi, jos rahavirrat kasvavat ja toimintaan tulee mukaan upporikkaita. Ei esimerkiksi Pohjois-Amerikan suurten ammattilaissarjojen kiinnostavuus ole kadonnut mihinkään, vaikka ne ovat ’tuotteita’. Jalkapallon maailman suurimpana lajina pitää kuitenkin olla hyvin tarkkana sen suhteen, miten rahaa käytetään ja kuka sitä käyttää. Lajilla on mahtiasemansa takia suuri vastuu.”

Paris Saint-Germainista on turvotettu qatarilaisomistuksessa ökyseura, jolla on varaa hankkia solkenaan huippupelaajia. Kuvassa heistä Kylian Mbappe ja Nuno Mendes.

En usko pienen hienosäädön riittävän, jos esimerkiksi Valioliigasta tai Mestarien liigasta aiotaan vielä tehdä kilpailu, jossa raha ei ratkaise voittajia. Kysymys kuuluukin: halutaanko tätä edes? Monille tavallisille faneille nykyinen amerikkalaistyyppinen viihde tuntuu nimittäin kelpaavan. Muut keskittyvät vaikkapa alasarjajalkapalloon, josta löytyy vielä muovisemmista ykkösliigoista usein puuttuvaa aitoutta.

Supertähtien täyttämät suurseurat, kuten Bayern München, FC Barcelona, Manchester City ja Real Madrid, tarjoavat kyllä unohtumattomia elämyksiä lähes viikoittain. Niiden historiat ovat tarunhohtoisia, mutta olisi väärin kuvitella, ettei niiden toimintaa määrittelisi pitkälti ahneus, halu saada aina vain enemmän.

Jalkapallokulttuuri ei ole läpimätä, Aaltonen ja Keskitalo kiteyttävät, minkä lisäksi alalla toimii enimmäkseen kunnollisia ihmisiä. Jalkapallon musta kirjajää analyyseissään hieman hampaattomaksi, mutta kyse ei olekaan pamfletista, jossa vaaditaan radikaalia muutosta. Toimittajakaksikon tekemää työtä ei ole syytä vähätellä. Jalkapallon musta kirja paikkaa aukoa meikäläisessä urheilukirjallisuudessa, jaja on hyödyllistä luettavaa kaikille jalkapallofaneille, jotka haluavat syventää entisestään tietämystään lajista.